Vuosi 2020 review

Vuosi 2020 tuo varmaankin useimmille heti ensimmäisenä mieleen koronavuoden. Eikä ihme. Itsellänikin varsinkin kevään lockdown ja vuoden odotetuimpien tapahtumien peruuntuminen yksi toisensa jälkeen meni siinä määrin ihon alle, ettei esimerkiksi alkuvuosi tuntunut kuuluvan vuoteen 2020 laisinkaan. Ajatus vuosikollaasista nimenomaan tältä vuodelta tuntui lähinnä surkuhupaisalta ajatukselta, kunnes näin Instagramissa muiden tekemiä vastaavia. Pitäisikö minunkin tehdä? Voisiko minunkin vuoteni olla jopa ihan ok äärimmäisen hirveän sijaan? Päätin yrittää ja aloin selaamaan puhelimen kuvavirtaa tammikuusta 2020 eteenpäin. Ja hyvä, että aloin, sillä ei se vuosi ollutkaan ihan niin kamala...

 TAMMIKUU

En ole varmaan ikinä ollut yhtä kiireinen ja aikaansaava samanaikaisesti. Olin juuri aloittanut ensimmäisen kauteni KuoLOn hallituksessa tiedottajana, toimin vuosikurssimme kandileffan kuvaajana ja visuaalisena toteuttajana, treenasin KuoLOn speksin tanssitiimin kanssa kevään esityksiin välillä myös itse tansseja koreografioiden sekä luin armottomasti lähestyvään LT3 tenttiputkeen. Voisi kuvitella meikäläisen olleen aivan loppu moisesta hulinasta, mutta ihme kyllä olin ehkä onnellisimmillani koskaan. Arjen stressi koostui tervetulleesta yhdistelmästä tervettä suorittamista (opiskelu), luovuutta (tanssi ja kuvaaminen), vastuuntuntoa ja merkityksellisyyttä (luottamustoimet) sekä endorfiineja vapauttavaa fyysistä työtä (tanssi ja muut treenit). Tammikuu oli ihana ja sen tuomaa hulinaa jäi ehdottomasti ikävä kalenterin tyhjennettyä pari kuukautta myöhemmin. 

Kandileffaprojektia, Lääkisten Superristeily ja radiologian ultraääniharkka.

KuoLOn Tahkoreissun paluumatka. Potilasta tutkimaan menossa oleva kandi. Speksin tanssitiimin treenit. Uuden kämpän tuparit.

HELMIKUU

Kesti syksyyn asti tajuta, että meidän vuosikurssimme oli ollut ihan äärettömän onnekas kun saimme viettää onnistuneesti kandijuhliamme vain muutama viikko ennen koko Suomen sulkemista. Olimme tehneet valtavasti töitä yhteisten juhlien eteen ja päivä olikin yksi elämän ikimuistoisimmista. Olen kirjoittanut kokonaisen postauksen kandijuhliltamme ja sen voi käydä lukemassa täältä. 

Tunnelmia kandijuhlien pääpäivältä...

...ja seuraavan päivän brunssilta. En voittanut ketään sumossapainissa. Yritin kyllä kovasti.

MAALISKUU

On maaliskuun alku ja istun voimattomana KuoLOn hallituksen kokouksissa katsomassa vierestä, kun tapahtuma toisensa jälkeen päätetään perua. Ensin lähtee speksi, vain kahta viikkoa ennen ensi-iltaa. Senkin eteen oli tehty jo kuukausikaupalla töitä. Sitten perutaan vappu. Mitä täällä oikein tapahtuu?

Korona leviää ja Suomi sulkee itsensä. Kadut tyhjenevät ihmisistä. Opiskelu siirtyy yliopistolta ja KYSiltä kotiin tietokoneen ääreen ja pää alkaa hajota nopeasti opiskeluun vapaa-ajan tapahtumien puuttuessa. Alan treenata käytännössä päivittäin erilaisten kotitreenien ja juoksulenkkien muodossa, jotta saisi purettua patoutunutta energiaa edes jotenkin. Kavereiden kanssa vietetyt hengailut siirtyvät Zoomiin, jossa kaikki joko puhuvat vahingossa päällekkäin tai ovat hiljaa. Netti hidastelee ja joku putoaa linjoilta. Autenttisia yhteisiä hetkiä tulee nopeasti ikävä. Päivät sulautuvat yhteen ja viikon kohokohta on kauppareissu.

Pakkaamme opiskelemisen mahdollistavat läppärimme ja matkustamme maalle Keski-Suomeen, jossa vietimme lopulta lähes puolet lockdown-ajasta. 

Zoomailuja, yliopiston ruokalan Take away-aterioita, kotitreenejä. Lopulta pakeneminen Kuopiosta maalle.

HUHTIKUU

Tähän asti kevään tuoma heräävän luonnon tuoksu on palauttanut mieleen vahvasti kaikki neljä pääsykoekevättäni. Nyt, kun mietin pikkuhiljaa poskipäitäkin lämmittävää aurinkoa, katuhiekoituksen pölyä ilmassa ja lumen alta paljastuvan nurmikon tuoksua, tuleekin sen sijaan heti mieleen viime kevät ja lockdown-aika. Ja näin jälkikäteen ajateltuna nuo muistot ovat yllättävän hyviä.

Vaikka suuri osa päivistä kului lähestyviin tentteihin päntäten, on keväästä jäänyt parhaiten mieleen juurikin kevään tuoksu, useat mieltä virkistävät juoksulenkit, päiväsaunomiset sekä kävelylenkit koirien kanssa. Jatkuvan luku-urakan vastapainona toiminut ulkoilu ja rento yhdessäolo tasapainottivat juuri täydellisesti Kuopiossa stressaavaksi käynyttä eristäytymistä, mikä muistutti jälleen kerran luonnon ja energiaa antavien ihmisten tärkeydestä elämässä.

Lisäksi KuoLOn hallituksen keskuudessa kyhättiin aktiivisesti kasaan erilaisia etäaktiviteetteja jäsenistöllemme sekä suunniteltiin erilaisia toteutusmuotoja etävapulle. Parhaiten jäi mieleen Kuopion lääkiksen vuosikurssien välinen kilometrihaaste, jossa kisailimme eniten kilometrejä juosseen/ulkoilleen vuosikurssin tittelistä. En olekaan aikoihin lenkkeillyt yhtä paljon, kuin viime keväänä ja moinen leikkimielinen kisailu vain lisäsi motivaatiota lähteä lenkkipolulle. Tosin niin taisi lisätä myös monella muullakin kurssilaisellamme, sillä silloinen LT3 - Cursus Maximus voitti tuon haasteen! Kerrankin tuli voitto muussakin, kuin narunvedossa, haha.

Pääsiäisen viettoa (suklaamunat nam!), lenkkeilyä sekä makkaranpaistoretki.

Koronakeväästä huolimatta LT3 tenttiputki kävi kuumana, joten suurin osa päivästä vietettiin opiskelumateriaalien parissa.

TOUKOKUU

Jos maalis-huhtikuussa olin jopa alkanut nauttia keväästä poikkeustilasta huolimatta, toi toukokuu tullessaan siihen ristiriitaisia tunnelmia. 

Saavuimme huhtikuun lopussa takaisin Kuopioon viettämään onnistunutta etävappua. Osallistuimme vappuviikolla yliopiston etävappusitseille ja skoolasimme skumppalaseinemme olohuoneemme lattialla haalarit päällä ja serpentiiniä hiuksissamme. Vappuaattona vedimme ylioppilaslakit päähän ja lähdimme pienellä läheisellä kaveriporukalla ulos vappupiknikille. Nauroimme paljon, enkä ole varma humalluimmeko kuohuviinistä vaiko hyvästä seurasta. Poikkeusjärjestelyistä huolimatta aivan ihana vappu.

Vastapainona alkoi viikkokaupalla jatkunut luku-urakka ja tenttiputki pikkuhiljaa rokottaa paitsi istumalihaksia, myös henkisiä voimavaroja. Varsinkin kun koronakevään ensimmäisistä etätenteistä tulleet tenttitulokset huusivat päin näköä, etteivät olleet menneet edes läpi. Yhtäkkiä LT3 vuoden tentit alkoivat kasaantua ja opiskeltavat asiat tuntuivat pursuavan toisesta korvasta ulos samalla kun uutta asiaa ahmi sisään. Opiskelustressiä ei helpottanut, että etätenttien läpipääsyrajaa oli nostettu ja vastausaikaa laskettu läsnäolotenttiin verrattuna, enkä ollut sulkenut läppärini kantta yhdenkään tentin jälkeen itsevarmana omasta suorituksestani. 

Stressin aiheet eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkkään opiskeluun. Toukokuussa tuli nimittäin viimein pelkäämäni vahvistus siitä, että Tansanian FiMSIC-vaihtoni oli peruttu heinäkuun osalta. Myöskin yliopisto tulisi olemaan koko kesän suljettuna, joten tutkimusryhmä, johon olin aiemmat kesät tehnyt syvärihommia, ei pystynyt palkkaamaan kesätyöntekijöitä. En ollut Tansanian vaihtoni takia hakenut mihinkään sairaalaan amanuenssuureja kolmosen kesälle, joten niiden kyseleminen nyt tuntui toivottomalta ja kesä hukkaan heitetyltä. Aloin kuitenkin soittelemaan ja lähettelemään sähköposteja kaikkiin niihin sairaaloihin, joista selkeitä yhteystietoja sattui löytymään.

Ja kuinka ollakaan, parin päivän aallonpohjalla läpikäytyjen toivottomuuden tunteiden jälkeen sain kuin sainkin myöntävän sähköpostivastauksen Kajaanin anestesialta heinäkuuksi...

KESÄKUU

Piteneviä iltoja ja ennätyslukemia rikkovia helteitä. Ikkunaa on pakko pitää öisin auki, jotta saa nukuttua, mutta aamulla herää väistämättä kutiavan itikanpistoksen kanssa. Aamut aloitetaan kylmällä smoothiella ja lounaan kaveriksi on pakko hakea kaupasta mehujää oloa viilentämään. Ikävä kyllä kaikesta tästä nautiskelen yksin, sillä toinen puoliskoni paiskii amanuenssin töitä toisella puolen Suomea. 

 Kevään viimeisetkin tentit on lopulta saatu survottua hyväksytysti läpi, mutta läppärin äärellä puuhastelu ei vielä lopu: väännän nimittäin kesäkuun ajan syväreitäni kotoa käsin. Tarkemmin sanottuna puoliksi ulkona, sillä löydän nopeasti mukavan työpisteen olohuoneen lattialta parvekkeen oven edestä. Kesäinen aurinko pääsee näin lämmittämään kalman vaaleita jalkojani samalla, kun tietokoneen näyttö on kätevästi sisällä varjossa taaten hyvän näkyvyyden siinä näkyvään Word-tiedostoon ja PubMediin. 

Kotona näpyteltyjä arkiviikkoja rytmitti mukavasti yhteiset viikonloput sekä tietysti juhannus.

HEINÄKUU

Ah, miten tapahtumarikkaat neljä viikkoa vietinkin Kajaanin keskussairaalassa anestesialla. Voisin tarinoida niistä pidemmältikin, mutta se olisi ikävä kyllä ei-tervetullutta toistoa, sillä olen jo kirjoittanut noista viikoista kokonaiset kaksi blogipostausta. Ne pääsee lukemaan täältä ja täältä!

Loppukuusta juhlittiin vielä lukioaikaisen kaveriporukkani voimin yhden meistä häitä, eikä mikään voi oikeastaan sanoin kuvata sitä rakkauden ja lämmön määrää, mitä tuo päivä sisälsi. Siitä on jo nyt muodostunut yksi elämäni ehdottomasti tärkeimmistä muistoista.

ELOKUU

Ennen lääkiksen neljännen vuoden alkua nautimme vielä viimeisistä lomahetkistä viikonmittaisen roadtripin muodossa. 

Kun uusi kouluvuosi sitten puolivälissä elokuuta starttasi, koostui se alkuun pitkistä etäluentopäivistä. Vaihtelua olkkarin sohvalla läppärin kanssa istumiseen toi pienet loppukesäiset retkeilyt sekä hengailut kaverien kanssa. Myös veneilemässä tuli pariin kertaan käytyä Kallameren aalloilla. 

Kesän jälkeen optimistiselta näyttänyt koronatilanne sysäsi käyntiin myös KuoLOn speksin valmistelun syksyn näytöksiä varten. Tanssitiiminkin kanssa kerkesimme treenata koreoita reilun viikon ajan - ennen kuin tieto speksin peruuntumisesta toistamiseen vahvistui. Ihan kuin tikkukaramellin ottaisi siitä pitkään haaveilleelta pikkulapselta. En tosin voi väittää kauheasti yllättyneeni uutisesta.

SYYSKUU

Ilma viileni ja puiden lehtiin alkoi ilmestyä oranssin eri sävyissä hehkuva ruska. Mihin suuntaan vain katsoikin, näytti Kuopion katukuva muutaman viikon ajan kuin suoraan postikortista kopioidulta. Ulkona tarkeni hyvin nahkatakilla, vaikka pikkuhiljaa aamukirpeään ilmaan astuessa alkoikin kaivata jo pipoa pyörilykypärän alle. 

Kouluarki pyörähti käyntiin elokuun luentojen jälkeen toden teolla. Neljännen lääkisvuoden kurssien blokit starttasivat, meikäläisellä fysiatrian ja ortopedian parissa. 

Koronarajoitukset jatkuivat ja käytettävissä olevien resurssien valossa pähkäiltiin yhdessä KuoLOn hallituksen sekä LT2 tuutoreiden kesken erilaisia tapoja ryhmäyttää Kuopion lääkiksessä vasta-aloittaneita fukseja mahdollisimman turvallisesti. Ulkosalla sekä porrastetuilla lähdöillä tuutorryhmittäin toteutettuja rastikierroksia suosittiin paljon. Kliinisen ja prekliinisen vaiheen opiskelijat pidettiin erillään potilasturvallisuuden ja kliinisen opetuksen turvaamiseksi. Pienistäkin kokoontumisista kerättiin osallistujalistaa mahdollista tartuntajäljitystä varten (jota ei onneksi tarvinnut tehdä). Koko lääkistä informoitiin vastuullisesta yhdessäolosta. Koronavilkut ladattiin puhelimiin ja bluetooth-asetus sai jäädä pysyvästi päälle.

Koska käytännössä kaikki lääkissyksyä rytmittäneet tapahtumat oli peruttu, järjestivät monet kaveriporukat keskenään varjotapahtumia. Ja niin järjestettiin mekin. Neljäs vuosi tarkoitti nimittäin toogien osalta meille lupaa laittaa ensi kertaa seppele päähän, joten täytyihän tätä uutta asustetta juhlistaa illanvietolla valkoinen lakana päällä. 

Kaveriporukkamme varjotoogat sekä monta juostua lenkkikilometriä.

LOKAKUU

Kirpeä syysilma. Hehkuva ruska. Villasukat ja ensimmäiset kropan lämmittämistarkoituksessa hörpätyt teekupposet sohvannurkassa Netflixin pyöriessä. Irtokarkkihyllyllä vallitseva huumaava sokerin makea tuoksu. Lokakuuhun kiteytyi aika hyvin koko syksynajan tunnelma ja siitä pääsi nauttimaan vielä enemmän viikon syysloman aikana.

Loman jälkeen koulu jatkui normaalilla painollaan. Fysiatria vaihtui kovasti odottamaani kirurgian blokkiin , mikä osaltaan toi paljon uutta normaaliarkeen. Lisäksi keskityin paljon treeneihin ja palautumiseen. Crossfit Kuopiolla olin aloittanut leuanvetoprogression tavoitteena vetää kevääseen mennessä ensimmäinen leuka omalla kehonpainollani. Aloitin myös pitkästä aikaa tanssimisen yhdessä keskenään treenaavassa ryhmässä, mikä rauhoitti speksin peruuntumisen jälkeen tyhjän päälle vipattamaan jäänyttä tanssijalkaani. Lenkkeilykin jatkui (ainakin viikoittaisena) urheiluaktiviteettina ja sen rinnalle nousi uintitreenit Kuopion Niiralaan vastikään avatussa uimahallissa. Yksin en siellä tosin käynyt, vaan motivaattorina ja ponnahduslautana (punintended) toimi KuoLOn uusi epävirallinen uintikerho, johon hetken mielijohteesta tuli liityttyä. Enpä ole toistaiseksi katunutkaan.

Lenkkeilyä ja irtokarkeilla herkuttelua sohvannurkassa. KuoLOn uutisten kuvaamista (tiedotushommia) sekä kirurgian kurssin alkaminen syysloman jälkeen (kuva itseasiassa harhaanjohtavasti elokuun ompeluharkasta).

MARRASKUU

Illat pimenevät päivä päivältä aikaisemmin ja kaamosmasennus kurkistelee jo nurkan takana. Lumesta ei vielä tietoakaan ja musta katukuva lisää kuolemanpelkoa joka kerta, kun pyörän selässä tajuaa unohtaneensa heijastimen kotiin. Pimeään marraskuuhun toi mukavaa vaihtelua eri puolilla Suomea vietetyt hajautusjaksot: ensin kaksi viikkoa terveyskeskusopetusta Savonlinnassa ja pari viikkoa myöhemmin viikon hajautus Mikkelissä osana kirurgian kurssia. Marraskuu olikin siis monin tavoin kiireinen paitsi opetuksen, myös uusiin paikkoihin sopeutumisen muodossa. Henkisen ylikuormittumisen ensimerkit alkavat nostaa päätään kasvavien silmäpussien ja keskittymiskyvyn herpaantumisen muodossa ja lähestyvää joululomaa odottaakin päivä päivältä vain enemmän. 

Tosin sen jälkeen, kun on kuukauden aikana nukkunut kolme viikkoa vieraassa paikassa (lue: huonosti), kasvattavat pelkästään oma sänky sekä tutut lakanat elämänlaatua aika paljon.

JOULUKUU

Ah loppukiri! Viimeiset tentit lähetetään Moodlealustalla opettajille arvioitavaksi ja joululoma alkaa läppärin kannen sulkemisella. Kuopion torille on ilmestynyt vuosittainen taivaita hipova joulukuusi ja katukuvaa piristävät nätit jouluvalot. Ruokakaupassa käydessä saa kuunnella joululauluja samalla, kun tekee hintavertailua erimerkkisten suihkusaippuoiden välillä. Asuntomme täyttyy piparin tuoksusta, mikä on (joulun)ihme jo itsessään, sillä suurin osa taikinasta päätyi suuhun jo ennen uunia. 

Käymme tekemässä vuoden viimeiset crossfit-treenit ennen lumisille joululaitumille kirmaamista. Kyllä, lumisille, sillä lunta satoi juuri parahiksi aatonaaton iltana. 

Syksy oli kaikesta ihanuudestaan huolimatta melko rankka, mikä ilmeni korkeina stressitasoina vielä pari viikkoa loman (virallisen) alkamisen jälkeen. Nukkumaan mennessä syketasoni huitelivat tavallista korkeammalla ja ahdistuin pienistäkin suoritteista liittyen esimerkiksi lahjojen paketoimiseen tai junalippujen ostoon. Onneksi keho ja mielikin tajusi pian olevansa oikeasti lomalla, ja kun kerta olin lomatilaan päässyt, ei siitä kovin herkästi olisi halunnut poistua. Joululomilta palaaminen tammikuiseen kouluarkeen tapahtuikin harmillisen nopeasti ja nyt täytyisi herätellä kone taas käyntiin. Kai se pikkuhiljaa siitä heräilee. Odotan nimittäin innolla, mitä muistoja vuosi 2021 tuokaan tullessaan. 

Ja mikä parasta, ne ovat vasta edessäpäin.

***

-E

Read more

2 päivää ambulanssissa

Anestesian amanuenssijaksoon kuului Kajaanissa myös kaksipäiväinen tutustuminen KAKSin ensihoitoon. Käytännössä tämä tarkoitti yhden ambulanssiyksikön päivän seuraamista 12 tunnin ajan osallistumalla hälytystehtäviin sekä muuhun ensihoidon toimintaan. Oman aktiivisuuden mukaan oli mahdollista myös päästä tekemään enemmän ensihoidollisia toimenpiteitä lähtien potilaan haastattelusta ja tutkimisesta itse kohteessa aina kanylointiin ambulanssin sisällä.

Niinpä siniset smurffit ja sisäkengät vaihtuivat pariksi päiväksi vihreään ensihoitoasuun, turvakenkiin sekä huomioliiviin. Työnnettiin siinä varusteiden haalintareissulla syliini myös luotiliivit, kypärä sekä hengityskaasu akuutimpia tehtäviä varten, mutta sen voin kyllä jo paljastaa etteivät nämä onneksi tulleet tarpeeseen…

Ensimmäinen hälystehtäväni ambulanssin sisällä oli kyllä adrenaliinitasoja nostattava. Vaikka istuinkin käytännössä joka reissulla ohjaamon takana olevalla yksittäisellä takapenkillä, nousin kohteessa aina autosta silmät suurina siitä, kuinka siistiä tämä voikaan olla. Aina tottunut näkemään ambulanssit vain ajavan ohi, mutta nyt pääsikin näkemään tuon liikkuvan pikkusairaalan sisältä päin.

Oli myös huikeaa seurata vierestä, kuinka tehokkaasti ja nopeasti ensihoidossa reagoidaan saapuviin hätäpuheluihin: käytännössä puhelut eivät ole aina ehtineet edes vielä päättyä, kun kahdesta ensihoitajasta (ja nyt myös minusta) koostuva yksikkö on jo matkalla autolle ja kyseiseen kohteeseen.

Siirtyminen itse ensihoidon tiloista lanssien luokse tapahtui potkulaudoilla, jotka varmistivat nopean siirtymisen sairaalan läpi. Niillä potkittiin itsemme myös lounastauoille henkilöstöruokalaan, sillä tarpeen vaatiessa sieltäkin oli määrä päästä siirtymään mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti tehtävän kutsuessa. Myönnetään, että paikasta toiseen käveleminen tuntui äärimmäisen turhauttavalta, kun kaksipäiväisen ensihoitojakson jälkeen oli taas määrä palata leikkurin puolelle… Eli kyllä: potkulaudat olivat ihan best.

Summa summarum kuukaudesta akutologialla: mitä plussia ja miinuksia liittyisi anestesiologianja tehohoidon (sekä ensihoidon) erikoisalaan?

+ toimenpiteitä saa tehdä paljon

+ jokainen päivä saattaa olla ihan erilainen, kuin edellinen

+ arvaamattomuus: hidas päivä saattaa kiihtyä nollasta sataan parissa minuutissa

+ edelliseen kohtaan liittyen adrenaliiniriippuvaisille luvassa paljon adrenaliinia

+ liikutaan pitkälti perusasioiden äärellä, mitä tulee potilaan hoitamiseen. Vitaalielintoimintojen cABCDE tulee tarpeeseen päivittäin.

+ ei juurikaan paperitöitä

+ ei juurikaan potilaiden kohtaamista

+ saa päivystää paljon 

- ei juurikaan potilaiden kohtaamista

- joutuu päivystämään paljon

- ei pysty juurikaan osallistumaan/vaikuttamaan potilaan elämään akuuttitilannetta/elektiivistä leikkausta pidemmällä

- tulee varmasti kohtaamaan rajujakin ihmiskohtaloita, tämä kovettanee varmasti jokaisen luonteen tavalla tai toisella

- lääkäreiden itsemurhatilastoissa anestesiologit ovat sijalla kaksi heti psykiatrien jälkeen (lähde: eräs kuukauden aikana seuraamani anestesiologi)

Lopputulemana on pakko myöntää, että jokin akuuttipuolessa kyllä iski syvälle jo yhdenkin kuukauden amanuenssijakson aikana. Koin jatkuvasti tiedonjanoa nähdä ja kuulla lisää, ja pelkkä ajatuskin akuuttitilanteesta, jossa en osaisi toimia tilanteen herrana alusta lähtien ahdistaa mieltä helposti edelleen. Näin ollen se ainakin on varmaa, että vaikka ane ei alana olisikaan lopullinen suuntautumiseni, tulen kyllä kehittämään akuuttiosaamistani jatkuvasti myöhemminkin.

Näin ollen: viihdyin valtavasti anestesialla, enkä varmasti katuisi tälle alalle ryhtymistä. Mutta nyt täytyy kuitenkin sulkea tämän erikoisalan ovi, ja pitää muut ovet auki muille mahdollisille erikoisaloille. Ties vaikka muualta löytyisi jotain vieläkin kivempaa...?

 ***

-E

Read more

LT3 amanuenssina Anestesialla

Vaikka en sitä kehdannutkaan lähipiirilleni myöntää, mua jännitti ihan valtavasti aloittaa ensimmäinen manukuukausi Kajaanissa anestesiologialla heinäkuun alussa. Uusi kaupunki, uusi sairaala, uudet ihmiset. Sekä tietenkin harhainen mielikuva siitä, että pitäisi heti alkajaisiksi muistaa kaikki koulun penkillä opetetut asiat, jotta kukaan potilas ei varmasti vahingossakaan kuolisi käsiini heti ensimmäisenä työpäivänä. Nyt näin neljä viikkoa myöhemmin silloinen ajatuksenjuoksuni lähinnä naurattaa, mutta kesäkuun 27.päivä ei todellakaan naurattanut. Eli sinä joka joku päivä aloittelet ensimmäistä amanuenssijaksoasi: älä pelkää, et todellakaan ole ainoa epävarmuuden tuntemuksiesi kanssa!

Ensimmäisen työviikkoni oli määrä alkaa maanantaina 28.päivä kesäkuuta, joten matkustin Kajaaniin päivää aikaisemmin. Siinä kun sunnuntai-iltapäivänä ähersin pyörääni kiinni junan pyöräpaikalle Kuopion juna-asemalla ja raahasin kokonaisen kuukauden kantamukseni lippuni mukaiselle vaunuostastolle, huiteli leposyke jossain reilusti aerobisen kynnyksen ylärajoilla. Onneksi junamatka ei kestänyt paria tuntia kauempaa, joten katumuksen tunteita työpaikan vastaanottamisesta ei ehtinyt tupsahtaa mieleen kolmea kertaa enempää.

Alan kesätöihin liittyy vahvasti muuttaminen työjakson ajaksi kyseiselle paikkakunnalle. Siitä, auttaako sairaalat opiskelijoita kuinka paljon majapaikan löytämisessä, minulla ei luonnollisesti ole vielä huhupuheita varmempaa tietoa muualta kuin Kajaanista, mutta käsittääkseni harvoin joutuu majoitusta itse kauheasti stressaamaan.

Kajaanissa kaupungin Keskussairaala KAKS tarjoaa automaattisesti työsopimuksen solmimisen jälkeen amanuensseille sairaalan yhteyteen rakennettuja yksiöitään majoittumiseen. Omalla kohdallani noita yksiöitä ei kuitenkaan ollut enää vapaana tälle heinäkuulle, sillä luonnollisesti suurin osa niistä oli jaettu jo kuukausia aikaisemmin paikkansa saaneille (itse sovin paikasta vasta toukokuussa). Niinpä jouduin ratkaisemaan majoitusjärjestelyt muuta reittiä ja löysinkin sopivan majapaikan hieman yllättäen Airbnb:n kautta. Joten mikäli työpaikka ei tarjoa automaattisesti majoitusmahdollisuutta, kannattaa pitää mielessä muut reitit asunnon löytämiseen (Facebook-ryhmät, tuttavat, opiskelija-asuntosäätiöt…)

Ensimmäinen manupäivä alkoi kaikilla meillä sinä maanantaina aloittavilla amanuensseilla kello 8 aikoihin sairaalan esittelyllä sekä parilla infotilaisuudella sairaalan käytännöistä. Tämän jälkeen meidät kierrätettiin olennaisimmat tilat läpi, kuten pukuhuoneet, työasuvarastot ja henkilöstöruokala (josta mainittava, että KAKSissa saa opiskelijahintaiset 2,60€ lounaat!) sekä haimme yhdessä meille sairaalan kulkulätkät ja kellokortit työajan leimausta varten.

 Kello 10 mennessä meidät jo ohjattiinkin omiin yksiköihimme ja ensimmäinen työpäivä pääsi niin sanotusti virallisesti alkamaan. Ja koska anestesialla ollaan, tarkoitti se käytännössä myssyä päähän, maskia kasvoille ja astelemista suoraan leikkaussaliin.

Anestesialla nuorempien kollegojen perehdyttäminen työtehtäviin sekä toimenpiteiden suorittamiseen kuuluu karkeasti jotakuinkin näin: katso yksi, avusta seuraava, tee kolmas itse. Ja tämä toteutui hyvin monessa asiassa juurikin näin. Jo ensimmäisellä viikolla intuboin onnistuneesti ensimmäisen potilaani, pääsin kertaamaan elvytysprotokollaa ja hain koronatauon jälkeen uudelleen näppituntumaa kanylointiin.

Kajaanissa on ihan huikeat ulkoilumaastot työpäivän jälkeiseen stressinpurkuun!

Kuukausi anestesialla hujahti ohi ihan silmissä ja vahvisti jo kytenyttä ennakkokäsitystäni siitä, että toimenpidealat voisivat olla se oma juttu. Ei sillä, että tiukkojen paikkojen ja läheltä piti -tilanteiden tuoma adrenaliini olisi se, mitä hoitotyössä tulisi hakea, mutta kyllä siinä oli ihan oma aspektinsa tulla aamulla töihin, kun ei yhtään osannut odottaa mitä päivä lopulta pitäisi sisällään. Useammin kuin kerran jäin sairaalalle seuraamaan akuutisti sairaan potilaan hoitopolkua, vaikka nimellinen työaika olisikin loppunut jo aikoja sitten. Ja tämä nimenomaan siksi, ettei osastolta vain malttanut lähteä pois.

Luppoajalla oli hauska mennä muiden manujen kanssa radiologian osastolle harjoittelemaan ultraäänilaitteen käyttöä! Paremman puutteessa osa turvautui välillä ultraamaan itseään...

Mitä kaikkea anestesialla sitten pääsinkään tekemään? No vain joitain mainitakseni…

-       Intuboin monta kertaa

-       Asetin Larynx-maskeja

-       Annostelin anestesia-aineet (eli nukutin)

-       Kanyloin yli parikymmentä kertaa

-       Harjoittelin ventilaattoriasetusten säätämistä potilaskohtaisesti sopiviksi

-       Avustin keskuslaskimokatetrin asentamisessa

-       Seurasin pleuradreenin asennusta

-       Seurasin useampaa leikkausta ja sektiota

-       Seurasin epiduraalipuudutuksia

-       Kokeilin spinaalipuudutusta (en onnistunut)

Kuukauteen mahtui siis niin onnistumisia kuin epäonnistumisiakin, mutta tärkeimpänä oppina koin kuitenkin ennen kaikkea itsevarmuuden kasvun omaa tekemistä kohtaan!

Muistan, kun klinikka vuosi sitten kolmosen alussa alkoi, pidin esimerkiksi potilaan kanyloimisen harjoittelua todella vaikeana. Kun kaikki tipan asentamisen osa-alueet aina suonten löytämisestä kanylointitekniikan oikeaoppiseen hallintaan olivat alkuun (luonnollisestikin) vielä hieman hakusessa, koin äärimmäisen epämieluisana ajatuksena tuottaa potilaalle kaiken kukkuraksi vieläpä kipua toimenpidettä harjoitellessani (varsinkin, kun todennäköisyys kivun tuottamisen hyödylle eli kanyloinnin onnistumiselle oli varsinkin alkuun vielä todella pieni). Aloin sitten ihan huomaamattani välttelemään tilanteita, joissa tippaa joutuisi harjoittelemaan ja siinäpä mukava noidankehä olikin hetkessä syntynyt. Pelkkä ajatuskin kanyloinnista KYSin tammikuisessa päivystyksessä nosti leposykettä ja sai kädet hikoamaan jännityksestä.

Nyt, neljä viikkoa anella takanapäin ja parikymmentä onnistunutta kanylointia myöhemmin, voin rehellisesti väittää osaavani asentaa potilaalle tipan.

Takana on kyllä ihan huikea ensimmäinen kandikesä, ei voi muuta sanoa. Ja Kajaani saa multa todellakin täydet pisteet aina seniorituesta sairaalan hyviin fasiliteetteihin ja työilmapiiriin!<3 KAKSilla kannustettiin nimittäin jo ensimmäisestä viikosta lähtien meitä manuja liittymään kesäkandien Whatsapp-ryhmään, joka ihan huusi muita aktiivisia biitsin ja koriksen pelaajia koko heinäkuun ajan. Näin jälkeenpäin pikemminkin harmittaa, ettei huonojen säiden vuoksi tullut itse enemmän osallistuttua kaikkiin vapaa-ajan meininkeihin, mutta onneksi sitä tuli tutustuttua moniin upeisiin ihmisiin ihan työpäivienkin aikana. Erityisesti anestesian osastolla kanssamanuilleeseen kollegaan <3

***

-E

Read more

Koronakuulumisia LT3 näkökulmasta + kodin sisustus kuvina

Huh mikä kevät. Maaliskuun puolivälissä kun koko maailma seisahtui ja jokaisen arki muuttui joko enemmän tai vähemmän verrattuna entiseen, muuttui myös meidän opiskeluarki joiltakin osin vain entistä stressaavammaksi. Tämä on luonnollisesti näkynyt myös täällä blogin puolella totaalisena kirjoitustaukona, mutta nyt viimein koen pikkuhiljaa keränneeni voimiani takaisin ja olevani valmis palaamaan taas tuttuun (säännöllisen epäsäännölliseen) kirjoittelurytmiin. On aika siis kerätä yhteen tiivistetysti koronakuulumiset!

Kuten kaikkialla muuallakin, myös meillä täällä Kuopiossa yliopisto sulki ovensa ja opetus siirtyi käytännössä kokonaan verkkoon. Laakereilla lepäämistä moinen muutos ei kuitenkaan tarkoittanut, päinvastoin. Peruuntuneet seminaarit ja harjoitustyöt korvautuivat kotona ratkaistavilla potilastapauksilla ja kurssit ilmoittivat nostavansa lopputenttien läpipääsyrajojaan tenttien siirtyessä Moodlemuotoon. Toisin sanoen koko kahden kuukauden lock down -jakson vietin pitkälti vain nenä kiinni opiskelumateriaaleissa ja lukien yhdestä tentistä toiseen. Kova työ palkittiin kuitenkin lopulta, kun (parin uusintatentinkin jälkeen) Weboodissa komeili hyväksytysti kolmas suoritettu lääkisvuosi.

Yliopiston lisäksi myös KYS sulki ovensa meiltä kolmannen vuosikurssin opiskelijoilta, kun lääketieteen laitos panosti luonnollisesti enemmän ylempien vuosikurssien (lähi)opetuksen toteutukseen, jotta nelosten työkynnyksen saanti tai kutosten valmistuminen eivät viivästyisi poikkeustilan myötä. 

Näin ollen meidän kolmosten kohdalla tämä tarkoitti käytännössä kaiken sairaalalla tapahtuvan kliinisen opetuksen sekä sisätautien opintokokonaisuuteen kuuluvien potilaiden tutkimisten peruuntumista. Vaikka järjestely oli ylempiä vuosikursseja ajatellen täysin ymmärrettävä, oli se tietenkin suuri takaisku näin kolmannen vuoden opintoja ajatellen: lääkärin koulutus kun on loppujen lopuksi edelleenkin hyvin mestari-kisälli -henkistä opetusta, jossa nimenomaan sairaalalla tapahtuvalla lähiopetuksella on suuri merkitys oppimisen kannalta. 

Ensimmäinen klinikkavuosi tuntuikin jääneen pahasti kesken ja luottamus omiin taitoihin potilaan kohtaamisen suhteen vajavaiseksi. Mieltä asian suhteen piristivät kuitenkin ihanat keuhkosairauksien kliiniset opettajat, jotka pariinkin otteeseen etäopetuksen yhteydessä korostivat, että kyllä meistä hyviä lääkäreitä tulee tästä poikkeavasta keväästä huolimatta :)

En ehtinyt asiasta tänne blogin puolelle edes mainita, mutta alun perin olin lähdössä täksi kesäksi kuukauden harjoitteluvaihtoon Tansaniaan FiMSIC:in kautta. Vaihto kuitenkin peruuntui vallitsevasta syystä johtuen toukokuun puolivälissä, ja kesäsunnitelmat piti pistää niin sanotusti uusiksi melko nopeallakin aikataululla.

Kolmannen vuoden lääketieteen kandit pystyvät työskentelemään amanuensseina eli lääkäriharjoittelijoina niillä erikoisaloilla, joiden kurssit on hyväksytysti suoritettu. Ongelmaksi muotoutui omalla kohdallani kuitenkin se, että käytännössä kaikki harjoittelupaikat jaetaan viimeistään puoli vuotta ennen työjaksojen alkua. Niinpä, kun aloin soittelemaan sairaaloiden rekryvastaaville manupaikan perässä vasta toukokuun puolessa välissä, vastattiin kaikkialta erittäin ymmärrettävästi kieltävästi. Olin ehtinyt jo vaipua pienoiseen epätoivoon ja hyväksyä sen faktan, että kesäni kuluisi lähinnä kotisohvalla vyötä kiristäen sekä syväreitä kirjoittaen (tosin hyvin validi vaihtoehto sekin), kun yllättäen sainkin tarjouksen heinäkuun manupaikasta Kajaanin anestesiologialta! En olisi voinut olla uutisesta yhtään iloisempi.

Kesäkuuksi en manupaikkaa uskaltanut edes pyytää, sillä paikkoja kysellessäni olisi työn alkuun ollut tosiaan enää vain pari viikkoa aikaa. Niinpä kesäkuu onkin kulunut pitkälti nimenomaan kotona syväreitä kasaan kirjoitellessani sekä nauttimalla kesän ensihelteistä. Lämpimien kesäkelien lisäksi myös lääkiksen tämän vuoden pääsykoekäänteiden seuraaminen aiheutti välillä hikikarpaloita otsalle ja avasi samalla omia pääsykoehaavoja auki: en voi muuta sanoa, kuin tsemppiä ja voimia kaikille tämän vuoden hakijoille. Olette kaikki joutuneet kyllä niin suuren myllytyksen kohteeksi, että ei voi sanoin kuvaillakaan.

Kulunut kevät on ottanut ihan jokaiselta veronsa tavalla tai toisella ja koronakokemuksia on varmasti yhtä monta, kuin maailmassa on ihmisiä. Toivottavasti kuitenkin just sullaon viimein vähän tilaa hengittääkin (pun intended) ja mahdollisuus nauttia viimeinkin puretuista rajoituksista ainakin jossain määrin. Muistetaan kuitenkin pitää järki matkassa mukana, epidemia kun ei vieläkään ole ohi. 

Nyt meikä kuitenkin pakkaa loput mökkikamat laukkuun ja tyhjentää tiskikoneen ennen suuntaamista juhannuksen viettoon. 
Hyvää keskikesää kaikille! Pysykää terveinä<3

***

-E

Read more