Huomaa, että mitä lähemmäksi valmistuminen hiipii, sitä laiskemmin tahtoo jaksaa päivittää elämäänsä kirjalliseen muotoon. Mikä on toisaalta erittäin harmi, sillä nyt jos koskaan elämässä tapahtuu hyvin paljon dokumentoimisen arvoista. Juttelin tänä vappuna sattumoisin muutaman opiskelijakollegan kanssa ja he kertoivat lukeneensa postauksiani kaikki nämä vuodet. Siis mitä ihmettä, joku oikeasti lukee näitä tekstejäni? Moisen hyvänmielen palautteen jälkeen päätin ryhdistäytyä ja sanoittaa kulunutta vuotta näin retrospektiivisesti muutaman postauksen verran. Tiedän nimittäin arvostavani tulevaisuudessa sitä, että olen koko lääkiksen ajan jaksanut kirjoittaa ajatuksia ja kuulumisia matkan varrelta, sillä näihin on ihana palata myöhemmin. Samalla raivaan tilaa uusien seikkailujen sanoittamiselle, sillä niitä on tulossa jos jonkinmoisia!
Vappu 2022 oli huikea. Juhlin valehtelematta kuin viimeistä päivää, sillä lääkiksen vitosvuosi oli käytännössä ensimmäinen nykymittapuulla normaali opiskelijavuosi koronarajoitusten jälkeen. Viimein sai ihan luvan kanssa vetää haalarit jalkaan ilman kasvomaskia ja tanssia pikkutunneille Kuopion lääkisopiskelijoiden kerhotalo Tuonelan tanssilattialla. Ahtaassa tilassa porukka tuuppi toisiaan, hönki suoraan päin kasvoja ja sylki lensi kaaressa kun kaikki lauloivat kuorossa livebändin säestämänä Anssi Kelan 1972-kappaletta. Siis ihan parasta.
Niinkin upeaa vapunviettoa varjosti kuitenkin hieman pinnan alla kytevä jännitys tulevista kesäkuukausista. Lääkiksen vitosvuoden loppu tarkoitti nimittäin myös terveyskeskuslääkärin työoikeuksien saamista ja ensimmäistä kesää oman vastaanoton pitämistä.
Kesäkuun alku 2022. Muistan vieläkin ensimmäisen työviikon. Erityisesti siksi, ettei se tuntunut loppuvan ikinä. Hoidin jokaisen vastaanoton alusta loppuun aivot sauhuten ja päivien päätteeksi lähdin terkalta kesäasunnolle kaikkeni antaneena. Uutta asiaa tuli lyhyessä ajassa paljon ja viiden vuoden aikana hankittu tietotaito pääsi äkkiä todelliseen käytännön testiin. Halusin hoitaa jokaisen vastaanotolleni tulevan ihmisen huolellisesti alusta loppuun ja tarkistaa jokaisen pikkuseikan ennen päätösten tekemistä. Samalla halusin panostaa ihmiskohtaamiseen sekä luoda vastaanotolle mukavan tunnelman jutustelemalla välillä tutkimisen lomassa pientä small talkia. Juhannukseen mennessä olikin leimauskoneeseen kertynyt omalta osaltani useiden tuntien edestä ylitöitä, sillä en vain millään meinannut saada kaikkea valmiiksi virka-ajan puitteissa. Juhannus toikin sopivasti täydellisen hengähdystauon ja antoi mahdollisuuden hieman nollata tilannetta.
Taistelin oikeastaan koko kesän ajanhallinnan haasteiden kanssa. Joka päivä töihin saapuessani tein päätöksen pystyä sinä päivänä rajaamaan vastaanotolla käsiteltäviä aiheita paremmin ja hoitaa asiat ytimekkäämmin. Välillä onnistuin, mutta monesti kuitenkin jossain vaiheessa päivää aloin lipsumaan aikataulusta. Ratkaisunani oli jättää kirjausten tekeminen iltapäivän toimistoajalle, jotta sain kutsuttua aina seuraavan potilaan suunnilleen ajoissa vastaanotolle. Tämän johdosta teinkin kirjauksia sitten valmiiksi pitkälti ylityöajalla.
Loppukesää kohti mentäessä tässä alkoi tapahtua kuitenkin huomattavasti edistystä ja ylitöitä kertyi aina vain vähemmän. Moisen konkreettisen edistysaskeleen huomaaminen oli tärkeää kaltaiseni nuoren lääkärinalun itsetunnolle.
Vastapainoa kesätöille antoivat onneksi lukuisat kesäaktiviteetit ja reissasimmekin lähes poikkeuksetta jokaisena viikonloppuna pois kesäkaupungistamme. Oli festareita, kaveriviikonloppuja, mökkireissuja ja yksi ylityövapailla pidennetty viikonloppu Kalajoella. Myös Kuopiossa tuli useampana viikonloppuna käytyä paitsi tanssitreeneissä, myös ihan vain tuulettumassa kotona. Koin viikonloppuisten maisemanvaihdosten antavan täydellisellä tavalla etäisyyttä kandikesän stressiin ja siten palautuvani viikonloppuina paremmin, kuin jos olisin jäänyt tuijottamaan kesäkämpän seinää.
Meillä oli terkassa myös aivan huikea kandiporukka ja tekemistä keksittiin porukalla myös arkisin työpäivien jälkeen. Ja toki muina päivinä jaksamisesta tuli huolehdittua ihan vain urheilemalla ja pitkillä päivänokosilla.
Kun näin jälkikäteen reflektoin viime kesää, ei voi muuta kuin ihmetellä kuinka paljon voi paitsi rutiini ja osaaminen, myös ammatillinen itsetunto kasvaa ihan vain parissa kuukaudessa. Lääkärin roolin omaksuminen vahvan opiskelijaidentiteetin rinnalle tapahtui loppujen lopuksi paineen alla "vain tekemällä", vaikka se vielä loppukeväästä 2022 tuntui ihan mahdottomalta.
Kesä olikin näin kliseisesti sanottuna rankka, mutta myös hyvin antoisa. Tässä työssä täytyy jatkuvasti tasapainoilla oman epävarmuutensa äärellä, tunnistaa oman osaamisensa rajat ja uskaltaa kysyä, kun tunnistaa tilanteen menevän oman sen hetkisen ammattitaidon ulkopuolelle. Toisaalta taitojensa äärirajoilla toimiminen vieläpä siinä onnistuen kasvattaa ammatillista itseluottamusta, jota ilman ei tätä urapolkua jaksaisi kovin pitkään kulkea. Nuo jatkuvat pienet onnistumisen tunteet auttoivatkin (ainakin itseäni) jaksamaan läpi ensimmäisen terkkakesän, ja niiden ansiosta halusin palata nyt viimeisenäkin opiskeluvuonna pitämään vastaanottoa silloin tällöin koulun ohella.
Vuodentakaiselle itselleni, joka on juuri aloittamassa ensimmäistä terkkakesäänsä haluaisinkin nyt sanoa, että "luota vain itseesi, hyvä siitä tulee".
***
-E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti