sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Neljäs kerta toden sanoo

Aloituspostauksessani mainitsin rustaavani tekstiä omasta lääkishistoriastani ja olen työstänyt tätä tekstiä mielessäni nyt jo jonkin aikaa. Kolmeen vuoteen mahtuu niin monta tuskaista kilometriä mielen vuoristorataa, ettei jokaista matkan vaihetta ole mielekästä edes jakaa. Niin, kolme vuotta. Neljä pääsykoetta. Kaksi fuksivuotta ja yksi kevät kansanopistoa. Tuhansia laskutehtäviä, turhautuneisuutta ja huonosti nukuttuja öitä. Onnistumisen ja epäonnistumisen tunteita. Tämä on minun tarinani lääkikseen pyrkimisestä.


Miksi lääketieteelliseen? Kouluna lääkis on useimpien siellä opiskelevien the dream come true. Sinne haetaan yhä uudestaan ja uudestaan, hakeminen tuntuu pikemminkin elämäntavalta kuin välivaiheelta (nuoruus)vuosien lomassa. Keväällä luetaan paiseet persuksissa, kesällä toivutaan heinäkuun alussa saadusta hylkäyksestä ja syksyllä yritetään elää jotakuinkin normaalia elämää keräten voimia seuraavaan kevääseen. Rundi jatkuu niin kauan, kunnes hakija joko pääsee sisään tai luovuttaa lukuisten epäonnistumisten jälkeen masentuneena ja uskon itseensä menettäneenä. Miksi kukaan haluaa lähteä tällaiseen elämänilon syövään prosessiin mukaan?

Kun kaavakokoelma syrjäytti Maolin
Taisin olla 11 -vuotias, kun juttelimme äitini kanssa keittiön pöydän ääressä mahdollisista biologiaan liittyvistä ammateista. Olin juuri aikaisemmin sinä vuonna käynyt ala-asteen viidennellä luokalla läpi ihmisen fysiologiaa (u know, "omena syödään ja se sulaa vatsassa" -tasoa) ja innostuin siitä niin paljon, että lukukauden lopulla palauttamastani vihosta opettaja löysi sivujen täydeltä lyijykynällä piirrettyjä ihmisen luurankoja ja elimiä, joita olin sattunut löytämään oppikirjoista piirrosmalliksi.
    Äitini siinä keittiön pöydän ääressä sitten ehdotteli kasvitieteilijää ja ekologia saamatta vastaukseksi kuitenkaan yhtään innostumisen merkkejä. Vasta kun hän ehdotti "lääkäriä" alkoi pienen tytön silmät loistaa.
    Joo tiiän, kuulun näihin stereotyyppisiin lääkäri-lapsuusiän-unelmana -hakijoihin, mutta puolustuksekseni voin todeta tuoniltaisen keittiönpöytäkeskustelun toimineen vain ajatuksena mahdollisesta tulevaisuuden urasuuntauksesta – se, että olin kiinnostunut samasta tavoitteesta vielä lukiossa oli vain ja ainoastaan luonnontieteisiin kasvaneen mielenkiintoni ansiota. 
    Kun tuo kiinnostus ihmiskehon toiminnasta kaikilla luonnontieteen osa-alueilla kuvattuna sitten yhdistyi syvään haluun auttaa ihmisiä ja tehdä jotain hyvää oman elämänsä aikana, ei valinta lääkikseen suuntautumisesta ollut vaikea. Varsinkin, kun lääkisunelmaani on sittemmin kiteytynyt myös muita elämäntavoitteita ja -haaveita, kuten intin suorittaminen lääkintäupseerikoulutuksen muodossa neljännen opiskeluvuoden jälkeen sekä vapaaehtoistyöt kehitysmaissa järjestötoiminnan kautta. En enää yksinkertaisesti kyennyt nähdä itseäni missään muussa ammatissa, kuin lääkärinä. Lääkikseen oli siis pakko päästä. 
Tämä tavoite mielessäni oli aika kohdata edessä oleva uusi arkkiviholliseni: fysiikka.



Hain ensimmäistä kertaa vuonna 2014 suoraan lukiosta. Kemian salat olivat avautuneet jo lukiossa varsin hyvin bilsan opiskelun rinnalla, mutta fysiikka tuntui ylitsepääsemättömältä. Kävin lähes kaikki fysiikan lukiokurssit niistä kuitenkaan mitään ymmärtämättä. Vasta valmennuskurssilla 3 kuukautta ennen pääsykoetta aloin ainetta tosissani opiskelemaan, yllättäen ei-niin-suurin-tuloksin. Jäin sinä vuonna ainakin parinkymmenen pisteen päähän sisäänpääsystä Turun lääketieteelliseen. Ovet aukesivat kuitenkin samaisen kaupungin biologialle ja niinpä tämä 19-vuotias helsinkiläistyttö otti suunnan kohti Suomen Turkua.



Fuksivuosi bilsalla oli aivan mahtava ja sain paljon hyviä ystäviä sen syksyn aikana jona käytännössä ehdin opiskelijatapahtumissa liikkua, kevät 2015 kun kului tietenkin pääsykokeisiin lukiessa. Olin syksyllä todennut edellisvuoden haun olleen täysi pohjanoteeraus olemattomien fysiikan taitojeni vuoksi, joten päätin ottaa tätä vastustajaani sarvista kiinni ja lähteä kirjoittamaan fysiikan yo-tutkintoani täydentävänä aineena kevään 2015 ylioppilaskirjoituksissa. Suunnitelma olikin menestys sillä jäin lopulta vain yhden pisteen päähän arvosanasta E, saaden lopulliseksi arvosanakseni M. Tuona vuonna luonnollisesti pääsykoemenestyskin oli verrattain edellisvuotta parempi ja jäin sisäänpääsystä vain 1,25 pisteen päähän. Fysiikkakammoni oli toisin sanoen sillä selätetty.

Vaikka yliopistobilsaa oli ollut ihan mukava opiskella, ei loppujen lopuksi latinankielisten hyönteis- ja kasvilajien opiskelu houkuttanut tarpeeksi, jotta olisin halunnut jatkaa kyseisellä alalla yhtään pidempään. Hainkin kevään 2015 hauissa lääkiksen lisäksi Turun kemialle, jonne siirsin syksyllä sitten ihanaisen olemukseni. Tosin vain siksi syksyksi.
Olin edellisenä vuonna bilsalla opiskellessani kuullut parilta ystävältä Jyväskylän tienoilla sijaitsevasta Alkion kansanopistosta, jossa pystyi lääkiksen pääsykokeeseen valmistavalla linjalla opiskelemaan Kelan tukemana sen vuoden pääsykokeisiin. Olin ilmoittautunut jo kesällä mukaan keväällä 2016 aloittavalle linjalle, joten verrattain lyhyiksi jääneiden kemian opintojen jälkeen pakkasin tammikuussa pääsykoekirjani sitten kasseihin ja muutin Alkio-opiston asuntolaan Korpilahdelle 30km päähän Jyväskylästä. (Kyllä, Korpilahti. Paikka on nimensä veroinen.)




Alkiokevät oli kliseisesti sanottuna raskas, mutta antoisa. Asuin käytännössä 20 metrin päässä rakennuksesta, jossa söin, opiskelin, istuin oppitunneilla ja opiskelin vähän lisää opiston kirjastossa aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Syrjäisen sijainnin vuoksi opiskelua yleisesti haittaavia häiriötekijöitä  puhelinta lukuunottamatta ei käytännössä ollut. Tai sanotaan vaikka niin, että Alkiolla ei ole muuta tekemistä kuin opiskella! Kilometrin päässä opistosta on Korpilahden kylä, jossa on R-kioski, kaksi kauppaa ( K- ja S-market, pitäähän sitä kilpailua nyt edes vähän olla), kirkko ja Ravintola Ohrantähkä (tuttavallisemmin Tähkä), seudun ainoa pubi 30km säteellä. Ympärillä metsää.
Antoisan Alkiokeväästä teki kuitenkin linjamme lämmin yhteishenki. Yleisesti pääsykokeisiin lukiessa helposti kokee, ettei kokeesta ja uuvuttavasta luku-urakasta voi puhua kenenkään muun kanssa, kuin henkilön, joka käy sillä hetkellä samaa itse läpi. Muita ei yksinkertaisesti kiinnosta kuunnella. Tai itse ei kehtaa puhua heille, koska koetaan ärsyttävämme muita jatkuvalla asiatulvalla pääsykokeesta. Alkiolla kaikki ovat samassa veneessä mukana. Kun yksi kaatuu uupumuksen seurauksena, muut nostavat hänet takaisin ylös ja matkaa jatketaan yhdessä kohti maalia.
    Pääsykoe on siellä basic ruokapöytäkeskustelu. Aamupalalle saapuessa muut jo keskustelevat kasuaalisti C-vitamiinin vaikutuksista elimistöön. Lounaalla lasketaan, paljonko viikkoja on enää jäljellä H-hetkeen. Illalla kuuntelen vierestä, kuinka muut ovat edenneet päivän aikana laskutehtävissään. Opiskelutekniikoita vaihdetaan ja epäselvyyksiä biologian oppikirjoista googlaillaan.
    Siksi ei taida tulla kenellekään yllätyksenä, kun kerron, että juuri keväällä 2016 elin lääkiksen pääsykoetta joka solullani voimakkaammin, kuin yhtenäkään aiempana hakuvuotena. Samasta syystä myös pudotus tulosten tullessa heinäkuussa Opintopolkuun tapahtui korkeammalta kuin aikaisemmin. Ja sattui samalla enemmän.



Paluu kemian laitokselle. On syksy 2016 ja kaikki ympärillä elävät opiskelijaelämää täysin rinnoin. Istun yksin luentosalissa kuunnellen luentoa orgaanisen kemian reaktiomekanismeista ja tauolla käyn hakemassa yksin kahvin. Aula on täynnä iloisesti rupattelevia saman vuosikurssin kemistejä. Edellisenä iltana on ilmeisesti ollut hyvät bileet, kaikki puhuvat niistä. Kävelen joukon ohi takaisin luentosaliin odottamaan toisen puoliskon alkua. En kuulu tänne.

    Tietenkin olin ollut pettynyt jokaisesta hylkäyksestä aiempinakin vuosina, mutta 2016 oli ehdottomasti se rankin. Olin ollut sinä vuonna niin varma sisäänpääsystäni, että varasija Opintopolussa iski kuin tikari suoraan rintakehään. Se katkoi jalat altani, enkä pystynyt enää seisomaan kunnolla.



Alkiolla laskurutiinini oli kehittynyt niin vahvaksi, etten käytännössä uskonut epäonnistuvani täysin enää minkään eteen tulevan laskutehtävän kohdalla. Biologian yksityiskohdat olivat tuntuneet vain sulavan korvieni väliin jopa ärsyttäviksi päähänpinttymiksi, jotka olivat tulleet jäädäkseen. Kaiken tämän lisäksi pääsykoe 2016 meni hyvin. Ei, se ei mennyt hyvin, se meni loistavasti. Olin ylpeä jokaisesta vastauksestani senkin jälkeen, kun heinäkuussa tilasin kopion vastauspaperistani kotiin. Mutta valitettavasti en ollut ainoa, jolla koe oli sujunut hyvin. Pisterajat olivat sinä vuonna niin korkeat, että hyvästä suorituksestani huolimatta muut olivat suoriutuneet vielä itseänikin paremmin. Minun olisi tullut valita pari monivalintaa toisin.




 Koko vuosi sujui eräänlaisessa sumussa. Mikään ei innostanut, enkä lopulta jaksanut enää poistua kotoakaan muualle kuin salille. Aloin kyseenalaistaa koko tulevaisuuttani, sillä mikään ei tuntunut enää varmalta. Kyseenalaistin omaa osaamistani, sillä jos en päässyt sisään vuonna, jona olin paremmassa pääsykoekunnossa kuin koskaan, miten muka pääsisin ikinä sisään? Yritin pitää yllä eräänlaista näennäispositiivista kulissia yksinkertaisesti olemalla ajattelematta vuoden 2017 hakua liikaa. Tammikuun sitten lopulta koittaessa marssinkin kirjastolle täysin konemaisesti ja aloin vain laskea ajattelematta asiaa oikeastaan ollenkaan. Ja laskin vielä lisää. Ja hieman lisää.


Olin ollut valmennuskursseilla vuosina 2014 ja 2015 sekä kevään 2016 Alkiolla, joten koin saaneeni jo kaikista mahdollisista pääsykoevalmennuksista kaiken hyödyn, jonka pystyisin niistä enää ikinä saamaan. Päätinkin siis lukea kevään 2017 ainoastaan itsekseni ostaen kuitenkin Lääkisvalmennukselta kahden simuloidun pääsykokeen paketin, jolla pystyin testaamaan tuota "pääsykoekuntoani" pariin otteeseen kevään aikana.




Aiempina vuosina olin lukenut aina täyspäiväisesti sen kiinteät 7-9 tuntia päivässä tauot mukaan lukien, mutta keväällä 2017 yritin tietoisesti säästellä henkisiä voimavarojani riittämään koko kevääksi, ettei pääsykokeen alla iskisi se jokaiseni hakijan painajainen: burnout. Pidin lukuaikatauluni mahdollisimman rentona: jos pääsin päivän aikana opiskelun suhteen flow-tilaan, hyödynsin sen ja luin sitten sinä kyseisenä päivänä sen täydet 9 tuntia. Jos taas opiskelu tuntui takkuavan liikaa, lähdin kirjastolta parhaimmillaan jo kahden tunnin jälkeen ilman omantunnontuskia. Kaikesta huolimatta lukuaikatauluni piti, osittain tietenkin siitä syystä, että aiempien vuosien kova opiskelumäärä oli tehnyt tehtävänsä ja jäljellä oli lähinnä vain aiempien asioiden kertailua, unohtamatta kuitenkaan ihanaan nelilaskimeen totuttelua.





Vuoden 2016 epäonnistuminen oli saanut tuntemukseni lääkiksen suhteen niin turhautuneiksi, että 2017 ajattelin vain hakevani ilman todellista efforttia. Päätin mennä tekemään pääsykokeen ilman mitään paineita, maksimoiden kuitenkin (mahdollisesti) sisäänpääsyn todennäköisyyden hakemalla ensimmäistä kertaa Turun sijasta Kuopioon. Olin myös jo pidempään kokenut ajelehtimisvuosieni ahdistuksen ja masennuksen tuntemuksien assosioituneen Turkuun kaupunkina ja halusin antaa itselleni mahdollisuuden uudelle alulle. Uusi kaupunki, uusi ympäristö, uusi elämä.

    Tosin, tehtyäni pääsykokeen toukokuussa en uskonut tämän toteutuvan. Fiilikset pääsykokeen jälkeen olivat totaalisen tyhjät, enkä kokenut onnistuneeni missään kokeen tehtävässä täydellisesti. Olin varma edessä olevan uusi välivuosi. Toisin kuitenkin kävi...

Oli juhannuksen jälkeinen viikko ja olin juuri herännyt melko pitkiltä päiväunilta, sillä kylmä ja hyinen Suomen juhannussää oli onnistunut nostattamaan meikäläiselle kuumeen. Kuten jokainen nykyteknologiaa kunnioittava superihminen, myös minä heräilin tokkurastani selaillen kaikki mahdolliset somefiidit. Facebookin seinällä tuli sitten vastaan erään kaverini päivitys Kuopion tuloksista. 

    Vaikka hakukertoja olikin siihen mennessä jo muutama takana, ei siihen tunteeseen vaan ikinä totu, kun tajuaa, että nyt ne on online.
Siispä sydän hakaten kirjauduin Opintopolkuun toistellen mielessäni mantraa "Olet varasijalla, olet varasijalla..." sillä en kuollaksenikaan halunnut pettyä liikaa mahdollisesta hylkäyksestä. 
Kun tulos lopulta läjähti ruudulle, kului hetki ennen kuin pystyin sisäistämään, mitä siinä todella luki. Niin kovasti keskityin varasijani löytämiseen edessäni olevalta sivulta. Ulospäin näytin kuulemma lagaavan totaalisen tyhjäkäynnillä, kunnes viimein huusin kuumeen kähentämällä kurkullani "MÄ PÄÄSIN!". 
Tunne oli upea. Mieli teki kovasti poksauttaa skumppa ja lähteä juhlistamaan uutta opiskelupaikkaa Turun yöhön, mutta kyseisen nuhakuumeen vuoksi piti ikävä kyllä odottaa poksauttelua seuraavaan viikkoon... Tosin juhlatunnelmaa ei edes flunssa saanut latistettua ja tästä pääsivätkin osingoille perhe ja kaikki ystävät, joille tuli soiteltua ja viestiteltyä seuraavat pari tuntia. 

    Nyt pari viikkoa tulosten julkaisemisen jälkeen olen jo ahminut netistä kaikki tulevien kurssien sisällöt mieleni syövereihin, hankkinut asunnon Kuopiosta, koonnut ostoslistaa Ikeaan (pääsee sisustamaan!!), haaveillut Kuolon speksistä ja mustista buranahaalareista, tutkinut Kuopiota Googlemapsin streetviewllä ja ostanut uudet stabilot ekaksi koulupäiväksi. Odotan rehellisesti jo malttamattomana ensimmäistä anatomian luentoa (joka pitäisi btw olla jo toisella kouluviikolla syyskuussa). Elämä hymyilee.

***
Hakukokemuksia on yhtä monta, kuin on hakijoita lääkikseen (tai mihin tahansa korkeakouluun). Osa pääsee sisään ensimmäisellä yrittämällä, osa on vasta myöhemmällä iällä herännyt toteuttamaan (lääkis)unelmaansa omaten mahdollisesti jo jälkikasvuakin. Itse kuulun niihin hakijoihin, jotka käyttävät hakuprosessiin varhaisaikuisuusvuosiaan yksi toisensa perään. Osa kokee sen helpompana, osa vaikeampana. Riippumatta kuitenkin siitä, kuinka suuren tai vähemmän suuren kokemuksen takana sisäänpääsy lopulta näyttäytyy, on se jokaisen lukutunnin ja vuodatetun epätoivon kyyneleen arvoista.

    Ihmiselle, joka nyt heinäkuussa sai tiedon hylkäyksestä haluan sanoa niinkin kliseisesti kuin että "älä luovuta". Usko minua, olen tuntenut tuskasi kolme kertaa, joten tiedän miltä se tuntuu. Nyt kuitenkin mitataan se, ketkä ovat niitä vahvimpia ja nousevat sieltä epätoivon ja pettymyksen, ehkä vihankin kaivamasta itseluottamuksen puutteen kuopasta ja yrittävät uudestaan. Sisäänpääsy tulee lopulta olemaan sen kaiken arvoista.

Erään tuntemani edesmenneen silmäkirurgin sanoin: "Kuka tahansa pääsee lääkikseen. Kyse on siitä, luovuttaako ennen kuin siinä onnistuu".



-E





















maanantai 3. heinäkuuta 2017

Jäänmurtaja


Islanti 2015


Tässä se on. Se vihaamani postaus. Ensimmäinen blogiteksti. The ice breaker.

Olen perustanut blogin kerran aiemminkin, mutta motivaatio sen ylläpitoon romahti totaalisesti silloisen ajanpuutteen ja yleisen elämän tylsyyden myötä. Ei yksinkertaisesti ollut mitään, mistä kirjoittaa. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut ikävöimään ihan vaan puhdasta kirjoittamista. Lukion loputtua kun ei ole tarvinnut enää olla joka toinen viikko kirjoittelemassa äidinkielen aineita ja kirjallisuuskatsauksia kirjoista, joita ei ikinä todella lukenut. 
Sen sijaan arki on vierinyt ohi nenä kiinni pääsykoekirjoissa kirjaston penkkiä kuluttaen.

Miksi tilanne siis olisi nyt sitten millään tavalla erilainen? Mistä meikäläinen muka tällä kertaa repisi blogiin sisältöä? Miksi ylipäätään blogata?
No, koska viimeinkin selätin pääsykokeeni. Legendaarisen pelottavan lääkiksen pääsykokeen.
Sain viime tiistaina tietää aloittavani 3 vuoden pyrkimisen ja 4 pääsykokeen jälkeen viimeinkin Kuopion lääketieteellisessä opinnot, joiden perään olen kuolannut jo vuosikaudet. 
"Minusta tulee lääkäri!" ...alan hymyilemään onnesta jo pelkästä ajatuksesta. 

Tarkoituksena olisi siis alkaa kirjoittelemaan blogia lääkisopinnoistani Kuopiossa hieman jopa lifestyle-blogi hengessä, jottei homma kaadu yksipuolisuuteensa. Sen suurempaa rajausta blogini aiheille en vielä tässä vaiheessa tohdi tehdä, fiiliksen mukaan kirjoittelen hommaa eteenpäin :) 

Tehtailen tässä kesän aikana todennäköisesti postausta taustoistani lääkishakijana (mihin nuo 3 vuotta kuluivatkaan), sekä opiskelujen aloittamisesta uudessa kaupungissa vaihe vaiheelta. Ylihuomenna matkaan esimerkiksi jo Kuopioon pariin asuntonäyttöön, joista toiseen todella haluaisin muuttaa... Jännityksellä odottaen siis.
Jos eksyt lueskelemaan tätä aloituspostausta, pysy toki kuulolla, jos lääkisaihe inspaa. Aikomuksenani on kirjoitella aiheesta ja paljon.


-E