torstai 28. marraskuuta 2019

Kandikalentereita ja yöpäivystystä


Huh, mikä syksy. En ole ehtinyt kirjoittamaan tänne blogin puolelle läheskään niin paljon, kuin olisin halunnut, sillä koulu ja sen ulkopuoliset aktiviteetit ovat vieneet niin tuhottoman paljon tunteja vuorokaudesta (kenelle oikein se 24 tuntia pitäisi riittää?). Vaikka kolmas vuosi lääkistä onkin ehkä mielenkiintoisinta, mitä tässä koulussa on vielä toistaiseksi kokenut, ottaa se tietenkin silti paljon voimavaroista ja jaksamisesta pois. Vaikka kuinka yrittää lukea ja valmistautua harkkoihin etukäteen, loppuu se aika silti vaan aina kesken.
Eli kyllä: kiirettä on siis pitänyt. Parasta kaikessa on kuitenkin se tunne, kun pitkän ahertamisen ja deadlineista stressaamisen jälkeen saa jotain valmista eteensä: hyvänä esimerkkinä vuosikurssimme kandikalenteri!



Kuten aiemmin on tullut ilmi, juhlitaan Kuopion lääkiksessä maineikkaita kandijuhlia kolmannen lukuvuoden kevättalvella, mikä meidän vuosikurssilla tarkoittaa siis pirskeitä ensi helmikuussa. Tämä hienostunut iltajuhla tarjoiluineen, esiintyjineen sekä tilavuokrineen kustannetaan cursuksen omasta pussista, jota ollaan ahkerasti kartutettu nämä ensimmäiset pari lääkisvuotta erilaisin projektein ja talkootöin. Suuri osa kokonaiskassasta saadaan kuitenkin jokaisen kurssilaisen myymistä kandikalentereista, joilla niin sanotusti katetaan oma pääsylippu itse juhlatapahtumaan. 
Ja kuten tuosta ylempää voikin jo arvata, pääsin itse mukaan toteuttamaan kurssimme kandikalenterien suunnittelua ja toteutusta! 


Kalenterimme teemaksi määräytyi lopulta kandit harrastaa, mitä oli valokuvauksellisesti todella hauska toteuttaa! Varsinkin, kun kuvaustilanteita helpotti kurssimme ihana aktiivisuus ja heittäytymiskyky, minkä seurauksena lopullisella editointipöydällä oli useammin kuin kerran esillä aivan liian monta potentiaalista kalenterikuvaa, mistä valita. Kerrankin projektin työstämiseen liittyvä positiivinen ongelma, haha! Muutenkin tätä kalenteriprojektia helpotti suuresti muun muassa sponsorien hankinnan osalta se, että olin fuksivuonna ollut mukana hankkimassa kurssillemme opiskelijahaalareita, joten vanhat sponsorisähköpostit sekä yhteystiedot olivat luonnollisesti vielä tallella ja suorastaan tarjottimella uudelleen käytettäviksi.


Kaiken kandikalenterihypen ympärillä pyöri koko syksyn ajan tietenkin myös koulu. Sisätautien kurssin alettua alkoivat pyöriä myös meidän opiskelijoiden itsenäisesti tehtävät potilaan tutkimiset, joita varten erinäisiä tutkimistekniikoita aina polven vetolaatikkotesteistä peräsuolen tuseeraukseen on ollut syytä harjoitella omatoimisesti koulupäivän ulkopuolellakin. Onneksi rakas harjoittelutilamme Taitostudia tarjoaa myös kumimalleja niiden osa-alueiden treenaamiseen, joihin ei opiskelukaveria oikein viitsi pyytää...:)

Sisätautien opintokokonaisuuteen kuuluu harkkojen, luentojen, potilaan tutkimisten sekä tenttien lisäksi myös omatoimista päivystyksen ja sisätautiosastojen toiminnan seuraamista KYSillä yhteensä yli 40 tunnin ajan. Meidän opiskelijoiden varattavissa onkin ympäri vuorokauden muun muassa eripituisia päivystysvuoroja, jona aikana meidän on tarkoitus seurata kyseisen vuoron vastaavaa lääkäriä ja päivystyksen toimintaa. Lisäksi jos/kun sattuu olemaan kytiksellä oikeassa paikassa oikeaan aikaan, pääsee siinä sivussa myös harjoittelemaan noita lääkärin kullanarvoisia kädentaitoja aina astrupin (verikaasuanalyysin) otosta kanylointiin.
Ja minäpä tietenkin näin yökukkujana päätin sitten ottaa yövuoron heti näin kättelyyn. 


Ensimmäinen päivystysyöni lokakuussa sattui olemaan sitä hiljaisinta laatua, jolloin koko osastolla oli yhtenä aikaa vain kaksi potilasta ja hekin olivat vakaita. 
Vuoro alkoi kello 22 ja oli määrä päättyä aamukahdeksalta, joten tekemistä pyrki keksimään vaikka väkisin, ettei nukahtaisi pystyyn. Siinä tosin puolenyön aikaan potilaskertomuksia selaillessa ja kahvia ryypiskellessä pystyi jo hetken näkemään itsensä tulevana päivystävänä akuuttilääkärinä jossain keskussairaalassa ja pieni hymynkare nousi huulille vaikka silmäpussit alkoivatkin jo tummua laittomiin mittasuhteisiin...
Joskus kello kahdelta, kun osastolla oli kaikkein hiljaisinta,
päätti päivystävä lääkäri mennä nukkumaan, joten suunnattiin kanssapäivystävän opiskelijan kanssa etsimään lisää tekemistä hoitajilta. He antoivatkin enemmän kuin mielellään meidän kokeilla näytteenottoa ja valvoivat ihanan luottamusta herättävästi vieressä, kun väkersimme eräällekin potilaalle kanyylia varmaan kymmenen minuuttia ennen siinä onnistumista. 
Mutta mikä parasta, sain samana yönä aivan itse ihka ensimmäisen onnistuneen kanylointikokemukseni joskus aamuneljän aikoihin ja voin kyllä sanoa, että siinä onnistumisen huumassa katosi viimeisetkin väsymyksen tuntemukset! Kuka kahvia tarvitsee, kun voi kanyloida onnistuneesti aamuyöllä? Tosin, kun aamukahdeksalta vääntäytyi KYSiltä kotiin, olisi moisia onnistumisia voinut olla vaikka kymmenen ja olisin silti simahtanut yhtä nopeasti, kuin noiden valvottujen päivystystuntien jälkeen...

Astrupin ottoa harjoitellaan ainoastaan kumikädellä, sillä toisin kuin laskimonäytettä, valtimoverinäytteen ottoa harjoitellessa on vaarana tehdä liikaa vahinkoa kanssaopiskelijan omiin arteria radialiksiin.
Sisätautien opintokokonaisuus on käynnissä vielä aina loppukeväällä häämöttävään lopputenttiin asti, joten päivystystä ja tutkittavia potilaita riittää vielä monien onnistumisten ja epäonnistumisten edestä. Jännityksellä odotan, kuinka itsevarmempana (tai maansa myyneenä) sitä näkeekään oman tekemisen esimerkiksi vaikkapa puolen vuoden päästä. Ainakin toistaiseksi on huomannut jo ihan valtavan kasvun omassa osaamisessa ja tiedon soveltamiskyvyssä, vaikka aina mukaan mahtuu niitäkin päiviä, jolloin kaikki seinät vain kaatuvat päälle eikä mikään jää päähän. Mutta kaipa se on sitä matkantekoa.
Tällä viikolla saadaan (toivottavasti) myös taputeltua kasaan viimeinenkin patologian kurssi, kun toissapäivänä sain suoritettua toisen kurssiin kuuluvista ruumiinavauksista eli obduktioista. 
Nuo harjoituskerrat ovat olleet kyllä kaiken kaikkiaan ihan korvaamattomia oppimisen kannalta: ei sitä nimittäin joka päivä pääse näkemään ihan käytännössä esimerkiksi sepelvaltimotaudin kalkkeumia tai maksakirroosin kudosrakennetta suoraan silmiensä edessä... Kunpa sitä vain pystyisi auttamaan kaikkia noidenkin sairauksien kanssa painivia potilaita.

Mutta nyt lopetan tämän opiskelun välttelyn ja keskityn huomiseen patologian tenttiin. Vielä olisi nimittäin parit levyepiteelikarsinoomat lukematta... Tsemppiä kaikille marraskuuhun!


***
-E




keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Vuosijuhlahumua


 Iltapukuja ja frakkeja. Hataria askelia tanssilattialla ja huulipunan jälkiä juomalaseissa. Korkokengistä kipeytyneitä jalkoja ja paljon kuohuvaa. Niistä ovat vuosijuhlat tehty.
Hävettää myöntää, mutta vaikka pyörinkin yliopisto(i)ssa nyt jo kuudetta vuotta, eivät tämän viikonlopun vujut olleet ainoastaan ensimmäiset vujuni KuoLOssa, vaan myös ensimmäiset vujuni koskaan. Syytä tämän hienostuneeksikin luonnehdittavan yliopistoperinteen väliinjäämiselle en edes osaa antaa, mutta olen poikkeuksetta iloinen, että pääsin kokemaan sen viimeistään nyt. 



Pääsin vujuilemaan osana vuosijuhlien järkkääjätiimiä valokuvaajan roolissa, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että pystyin muuten nauttimaan tilaisuudesta kenen tahansa muun juhlavieraan tavoin, mutta kuljin aika ajoin tilaa ympäri kamera kaulassa ja kuvia räpsien.  Ei olisi kyllä parempaa työnakkia voinut osua -tykkäänhän vapaa-ajallakin tunnetusti valokuvata paljon. Täydellinen ilta oli tiedossa siis.




Juhlallisuudet alkoivat Kuopion VB-valokuvakeskuksella järjestettävällä cocktailtilaisuudella eli kokkareilla, jossa eri yhdistysten, ainejärjestöjen sekä lääketieteellisten tiedekuntien edustajat esittivät vuorollaan onnittelunsa vuosia täyttävälle KuoLOlle. Tilaisuus oli hauska ja intiimi, eivätkä heitot polttohautauksen saaneesta kerhotalo Vitriinistämme todellakaan jääneet vain yhteen. Onneksi tähänkin lienee viimein tulossa muutosta, kun pian järjestettävässä ylimääräisessä yleiskokouksessamme äänestetään uuden kerhotilan ostamisesta. 



Juhlat jatkuivat kokkareiden jälkeen varsinaisella iltajuhlalla hotelli Scandicilla, jossa lauluista, puheista, erilaisista esityksistä sekä tietenkin hyvästä ruoasta ja juomasta nautittiin aina ilta yhteentoista saakka. Lisäksi illan aikana jaettiin aimo erä erilaisia kunniamerkkejä ja tunnustuksia ansioituneille kuololaisille sekä juhlittiin ennen kaikkea aiemmin sinä päivänä lääkärivalansa lausunutta, nyt jo valmistunutta vuosikurssia Cursus Ultimusta. Paljon riitti siis kuvailtavaa yhden illan ajalta, minkä vuoksi olinkin näin jälkikäteen ajateltuna erityisen tyytyväinen päätökseeni olla laittamatta jalkaani lainkaan korkokenkiä, vaan mukavat tasapohjaiset ballerinat niiden sijaan. Päätös tosin luonnollisesti kostautui meikän astuessa oman helmansa päälle jatkuvasti illan aikana...



Hyville juhlille tarvitsee tietenkin sitäkin paremmat jatkot, eivätkä nämä vuosijuhlatkaan onneksi olleet poikkeus. Scandicilta lähti kello yhdentoista aikoihin tasaisin väliajoin bussikyyditykset toiselle puolelle Kuopion keskustaa Technopoliksen kokoustila Five Starille, jossa upean talkooporukan voimin rakennetut jatkot pitivät vujutunnelman katossa aina aamun pikkutunneille saakka. Lisäksi seuraavan aamun pöydätkin notkumaan saanut brunssi kruunasi koko vujuviikonlopun täysin. Kaikin puolin täydellinen viikonloppu siis. En melkeinpä malta odottaa vuosikurssimme helmikuussa järjestettäviä kandijuhlia, joissa samanlaisen juhlahumun pääsee kokemaan vielä uudestaan. Tosin, koska jatkomekostani irronnutta glitteriä saanee imuroida vielä useamman kuukauden ajan eri puolilta opiskelijayksiöni nurkkia, luulen etten kovin helposti unohda tätäkään viikonloppua pääse unohtamaan... 



***
-E






keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Lääkiksen kolmas vuosi ja klinikan alku

Nyt se sitten on alkanut. Paljon pelätty klinikka. Koko kevät sitä tuli kuumoteltua klinikkakynnystä ja myöhemmin kesällä Potilaan tutkiminen-opuksen pänttääminen täytti melkein jo maanisuuden kriteerit. Mutta uskokaa tai älkää, tavalla tai toisella tässä ollaan vielä hengissä ensimmäisten puolentoista kuukauden jälkeen!



Valehtelisin jos väittäisin, että klinikan alku olisi ollut leppoisaa. Ensimmäisten kolmen viikon aikana meillä oli kolme tenttiä ja kerralla alkaneet kahdeksan kurssia sisältävät kukin oman uniikin yhdistelmänsä harkkoja, ennakkotehtäviä, moodletehtäviä, ryhmätöitä sekä välitenttejä. Jokaisesta kurssista oli melkeinpä välttämätöntä koota oma A4-tehtävälistansa deadlineineen päivineen. Lisäksi koulunkäynti siirtyi lennosta tutun ja turvallisen yliopiston syleilystä käytännössä kokonaan KYS:ille, jossa on useammin kuin kerran saanut tulla viime tipassa hengästyneenä harkkaan vain ja ainoastaan siksi, että sattui eksymään sairaalan pohjakerroksen sokkeloisilla käytävillä. Eikä siinä vielä kaikki: vaikka maailma ympärillämme kehittyy tietoteknillisesti kovaa vauhtia, silti klinikkaopiskelussa pidetään vielä vuonna 2019 kirjaa läsnäoloista opiskelijan mukana kulkevien ”reissuvihkojen” avulla. Toisin sanoen jokaisen harkan jälkeen kyseiseen paperilappuseen saadun allekirjoituksen jälkeen tulee lapusta ottaa itselleen puhelimella valokuva, jotta nimenomaista harkkaa ei tarvitsisi käydä ensi vuonna uudestaan.
Eipä siinä, tuopahan moiset muuttuvat tekijät hieman lisäjännitystä opiskeluarkeen: tylsäähän se olisi jos arki olisi liian helppoa!




Parasta klinikassa opiskelussa on toistaiseksi ollut ehdottomasti harkat. Loppukesästä julkaistut klinikkaryhmät pysynevät ymmärtääkseni jotakuinkin samoina läpi seuraavat pari vuotta, minkä vuoksi on ollut ihana huomata, kuinka nopeasti kuuden hengen klinikkaporukastamme on muotoutunut tiivis ja yhtenäinen tiimi. Mokailukin uusien toimenpidetekniikoiden harjoittelemisessa on paljon hauskempaa, kun pääsee ja ennen kaikkea uskaltaa nauraa itselleen.
Näin ollen onnistumisten lisäksi mukaan mahtuu tietenkin myös niitä ei-mennyt-niin-kuin-Strömsössä suorituksia: kanylointiharkassa vaikka kuinka olin teoriaa opetellut ja anatomisella kumikäsimallilla tipan laittamista harjoitellut, ei ne opiskelukaverin suonet vain tuntuneet pysyvän paikoillaan neulan ja kanyyliputken ympärillä. Onneksi en ollut ainoa onnistumiskokemusta vaille jäänyt ja suunnitteilla onkin uhrata kaveriporukastamme useammankin kädenselän laskimot pienelle harjoittelulle tässä tulevan syksyn aikana. Kyllä mäkin sen kanyylin vielä joskus paikoilleen saan. Pakko.




Kaiken kaikkiaan näiden ensimmäisten viikkojen aikana olemme paitsi istuneet jo kymmeniä tunteja luennoilla, myös harjoitelleet intensiivisesti potilaan haastattelemista eli anamneesin ottamista sekä eri elinryhmien kliinistä testaamista eli lääketieteellinen statuksen tekemistä. Omalla kohdallani on myös jo ensimmäinen kahdesta tämän syksyn aikana suoritettavasta lääketieteellisestä ruumiinavauksesta eli obduktiosta suoritettuna. Intensiiviset kahdeksan viikkoa jo takana siis.
Silti on pakko todeta, että toistaiseksi ehkä koko klinikan alun jännittävyys ja kiehtovuus kiteytyi ehdottomasti Potilaan tutkiminen-opintojaksoon kuuluvaan pakolliseen kahdeksan tunnin työvuoroon KYSillä. Se, että ensimmäisen kerran pääsi pukemaan päälleen sairaalan siniset smurffit, KYSin kulkukortin ja astella traumakirurgian vuodeosastolle seuraamaan ohjaavaa hoitajaa tämän työvuoron ajan varmisti viimeistään omat tuntemukseni siitä, että olen oikealla alalla. Nimittäin kyseisen vuoron ajan paitsi juttelin osastolla olevien potilaiden kanssa, pääsin myös tekemään pieniä toimenpiteitä sekä mittaamaan muun muassa happisaturaatiota sekä verenpainetta. Kliininen työ on vain niin parasta. 


Ensi viikolla onkin sitten edessä ensimmäiset omien potilaidemme haastattelut ja tutkimiset. Vaikka nimenomaan tätä vaihetta kliinisessä opiskelussa onkin odottanut kovasti jo pitkään, valehtelisin jos väittäisin ettei sen alkaminen jännittäisi yhtään. Täytynee nyt viikonloppuna kerrata vielä aiheeseen kuuluvat olennaiset osa-alueet ja hankkia siten älyllistä itseluottamusta omaan tekemiseen.
Huh. On tää niin parasta.


***
-E