lauantai 10. huhtikuuta 2021

Etäseminaareja ja laskettelua Himoksessa

 

Selkää särkee ja silmät vaipuvat kiinni. Nousen peiton alta, nappaan läppärin kantoon ja kävelen kylpyhuoneeseen purkamaan pyykkejä narulle samalla, kun kirurgian etäseminaarissa käydään läpi kilpirauhasen liikatoiminnan hoitoketjua. Pyykit hoidettu, mitäs seuraavaksi? Saan juuri tyhjennettyä astianpesukoneen, kun aihe vaihtuu kilpirauhaskarsinoomaan. Tästä en muistakaan asioita yhtä hyvin, joten linnoittaudun vartiksi keittiönpöydän ääreen kirjoittamaan intensiivisesti muistiinpanoja OneNoteen luentoaiheesta. Vartin jälkeen alkaa silmä taas painaa ja kaadan kupin kahvia sekä teen parit burpeet keittiön lattialla. Väsyttää. Tajuan tuijottaneeni ikkunasta ulos useemman minuutin sisäistämättä oikeastaan mitään kuulemaani, kun yhtäkkiä luennoitsija kysyy summa mutikassa yhden kurssilaisemme mielipidettä seminaarissa käsiteltyyn aiheeseen. Hän olisi ihan yhtä hyvin voinut sanoa minun nimeni, joten hermostuneesti vedän ulkoista mikrofonia enemmän käden ulottuville, valmiina tökättäväksi kiinni läppäriin ja kytkeäkseni Muten pois päältä. Syke on tavallista korkeammalla muutaman minuutin, mutta pelko omasta puheenvuorosta katoaa, kun esitelmöijä jatkaa seminaaria seuraavasta luentoaiheesta. Päädyn pelaamaan puhelimella Gardenscapesia, kunnes yhtäkkiä kello on 12, luennoitsija kiittää aamupäiväisestä ja sulkee Zoomin. Voi juku, se olisi sitten tunnin lounastauko. Lämmitämme mikrossa eilistä pastaa ja avaamme väsyneinä Netflixin. Hetken hengähdys ja yhdeltä jatkuu etäpäivä geriatrian etäseminaarilla. Tällaista on elämä seuraavat kolme viikkoa.



Jo kolme päivää LT4 seminaariviikkoja saa arvostuksen kohoamaan jokaista opiskelijaa kohtaan, joka on elänyt näin jo kokonaisen vuoden. Meillä kliinisen vaiheen opiskelijoilla on lääkiksessä ollut opetuksen suhteen nimittäin kaikki suht normaalilla toteutuksella lähes koko pandemian ajan. Psykiatrian oppiaineen blokkia lukuunottamatta on esimerkiksi meillä neljäs vuosi ollut käytännössä kokonaan lähiopetuksessa ja viikoittain on päässyt KYSille joko pienryhmäopetuksen tai esimerkiksi päivystysseurannan vuoksi.
Sen sijaan nyt helmikuun seminaariviikot koostuvat kirurgian, geriatrian sekä infektiosairauksien etäseminaareista (7 tuntia päivässä), joista kahdesta jälkimmäisestä pidetään erikseen tentit etäviikkojen päätteeksi. Keskittyä siis pitäisi, mutta kotona se tuntuu mahdottomalta. Päätämme siis hyödyntää etäjärjestelyä ja tehdä samoin kuin vuosi aiemmin lockdown-aikanakin: matkustamme Keski-Suomeen viettämään etäviikot luonnon keskelle.



Viikonloppu koittaa ja parin päivän irtiotto etäluennoista on enemmän kuin tervetullut. Päätämme juhlistaa moista vapautta laskettelupäivällä Himoksessa. Ja siis, öh, tässä kohtaa lienee hyvä mainita, ettei meikäläinen ole käytännössä koskaan hiihtänyt. Olen kyllä ollut suksien päällä. Kerran. Kymmenvuotiaana. Isäni yritti tuolloin urheasti opettaa tytärtään noin tunnin ajan hiihtämään, mutta temperamenttinen sisupussi kun olen (varsinkin, kun jokin asia ei onnistu heti ensiyrittämällä), paiskasin tietenkin sukset vihaisesti pusikkoon ja kävelin takaisin sisälle vannoen, etten hiihdä enää koskaan. Enkä ole hiihtänytkään - ennen tätä päivää...




Sanotaanko että lähellä kävi, ettei sukset lentänyt pusikkoon tälläkin kertaa... Mutta toisin kuin 15 vuotta sitten, nyt jaksoin yrittää aina vain uudestaan, kunnes onnistumisen tunteita alkoi kertyä yksi toisensa perään. Kahden kaakaotauon jälkeen uskaltauduin jo pariin otteeseen Länsi-Himoksen siniseen mäkeenkin ja laskuista toisen selvisin rinteen juurelle asti jopa kaatumatta! En voisi olla kyllä yhtään ylpeämpi yhden päivän kehityskaaresta. Ja kaiken kukkuraksi homma oli ihan kivaakin, jos ei huomioida mäkeä laskiessa jatkuvasti rinnassa kytevää kuolemanpelkoa...
Nilkat ja polvet väsyneinä kaikesta tasapainoiluista ja jarruttelusta kehtasin siis lopettaa muutaman tunnin kestäneen laskettelupäivän lopulta huipulle (ei kirjaimellisesti). Ensi talvena uudestaan. Tai viimeistään taas 15 vuoden päästä.




Loput seminaariviikot sujuivat jaksamisen ja keskittymisen suhteen jo paljon paremmin, kuin mitä Kuopiossa oli alkuun etäopiskelu antanut ymmärtää. Luentotauot sisälsivät nyt päivittäin ulkoilua tavalla tai toisella kirpeässä pakkasessa, mikä vaikutti heti positiivisesti jaksamiseen. Eihän se tietenkään kaupunkiasunnossakaan olisi mahdotonta toteuttaa, mutta jos nyt rehellisiä ollaan niin ulos lähteminen korttelia kiertämään ihan vain ulkoilun vuoksi on niin paljon vaikeampaa, kuin jos lähtisi ulos jostakin syystä (esimerkiksi ulkoiluttamaan koiraa). Joku voi tietenkin ajatella laiskuudeksi tämän myöntämisen ääneen, mutta uskon siellä olevan paljon muitakin saman ongelman kanssa kamppailevia. 
(Parastahan tässä asian esille tuonnissa on, että ratkaisu ongelmaan on sinne korttelia kiertämään lähteminen, heh...)
Loppukevät jatkuukin sitten omalta osaltani etänä, kun maaliskuun alussa alkaa psykiatrian blokki. Muutakin pikkukivaa on tosin luvassa, mutta kerron niistä lisää tulevissa blogipostauksissa. Kiireinen kevät siis näillä näkymin jatkuu päättyen toivottavasti LT4 työkynnyksen täyttymiseen...:)


****

-E






perjantai 9. huhtikuuta 2021

LT4: Neurologiaa ja talvipakkasia

 

Kuluneen kevään kiireisyydestä kertonee paljon jo se, että kirjoitan alkukevään tapahtumista vasta nyt huhtikuussa pääsiäislomalla. Niin kivaa, kuin näiden postausten tekeminen aina onkin, ei luovuus tekstin tuottamiseen oikein tunnu lähtevän koulustressin ja muiden kiireiden painaessa päälle. Kuvia sen sijaan olen räpsinyt senkin edestä pitkin talvea ja alkukevättä, joten tarjolla olisikin nyt erittäin kuvarikas talvipostaus! Palataanpa siis tammikuuhun ja joululomilta paluuseen...:)



Tammikuu alkoi neurologian ja neurokirurgian blokilla. Viiden viikon aikana tuli melko tutuiksi erilaiset muistisairaudet ja niiden jatkoselvittelyt, parkinsonismi, polyneuropatiat, aivoinfarktit ja niiden akuuttihoito, aivokasvaimet sekä epilepsiatyypit. 
Neurokirurgian kurssin yhteydessä pääsimme myös seuraamaan aivoleikkausta sekä harjoittelemaan sorminäppäryyttä ja vakaata kättä mikrokirurgian pienopetuksessa. Harkka oli ehdottomasti yksi lääkiksen mielenkiintoisimmista opetuksista: mikrokirurgian keskuksen opetustila oli jaettu noin kymmeneen pienrastiin, jossa pääsi kussakin harjoittelemaan erilaisten mikrokirurgisten instrumenttien käsittelyä aina viinirypäleen kuorimisesta haavan ompelemiseen. Yhdellä rastilla oli myös tarkoitus pujotella langanpätkä mikrokirurgisia instrumentteja käyttäen 12 neulansilmän läpi tavoiteajassa. Alkuun tämä tuntui ihan mahdottomalta tehtävältä, mutta kuin ihmeen kaupalla opetuksen loppua kohti sekin alkoi sujua. Tuleva neurokirurgi kiittää ja kuittaa (ei oikeasti).

"Esiintyykö nystagmusta eli silmävärvettä?" Erityisesti huimausoireeseen liittyvän silmien horisontaalisen nykinän, nystagmuksen, pystyy vastaanottotilanteessa havaitsemaan parhaiten silmiä suurentavilla laseilla.


Voila! Lanka kaikista neulansilmistä läpi!





Koin neurologian kurssin valtavan mielenkiintoiseksi ja mitä enemmän erikoisalaa opiskeli, sitä vahvemmin tunsi osaavansa siitä kovin vähän. Neurologiset vaivat kun osaavat olla paikoin todella monimutkaisia ja koska jo neuroanatomian kertaamiseen olisi varmaan kaivannut oman viisiviikkoisen kurssinsa (fuksivuonna käydyt anatomian kurssit ei yllättävä kyllä pysy muistissa kolmea vuotta, vaikka kuinka haluaisikin), tuntui kliinisen neurologian kurssi jäävän vain pintaraapaisuksi sen tautitiloja ajatellen. Onneksi ainakin Kuopion lääkis tarjoaa vielä kuudennella vuosikurssilla yhden akuuttineurologian vapaavalintaisen lisäkurssin, jossa pääsisi verestämään neurologisen diagnostiikan taitoja KYSin päivystyksessä. Täytyy sitten aikanaan olla kutosen alussa valmiusasemissa, kun kurssi-ilmoittautumiset lukuvuodelle 2022-23 avautuvat. Ne, joilla ollut aikanaan (jossain Helsingin?) lukiossa käytössä Wilma, muistavat varmaan hyvin kymmenen sekunnin kilpajuoksun kurssi-ilmoittautumisten yhteydessä. Oh those flashbacks just keep coming...







Opiskelun vastapainoksi tarvitsee tietenkin kunnon liikuntaa ja sitähän minä tykkään harrastaa. Olen käynyt tasaisesti 3-5 kertaa viikossa Crossfit Kuopion treeneillä, mutta tänä talvena innostuin myös (ehkä hieman masokistisesti) pakkaskelien juoksulenkeistä. Kylmimpänä päivänä, jona lähdin havittelemaan kymmenen kilometrin matkaa taisi mittari näyttää 25 pakkasasteen lukemia. Totaalista kidutusta alusta loppuun, sanon minä, vaikka lenkkejä useamman alkutalvesta teinkin. Noissa lukemissa kun pakkasilman hengittäminenkin tekee pahaa ja kaulurin asettaminen silmien tasalle aikaansaa kaulurin kuolaantumisen märäksi uloshengitysilman vaikutuksesta. Pukeutuminen talviurheilua varten on mulla myös edelleen todella vaikeaa: palelen helposti, mutta kerrastojen latominen takin alle tuntuu toisaalta johtavan vain usean merinopaidan vettymiseen hiestä ja loppulenkistä märät vaatteet alkavatkin päästää kylmää läpi fyysisestä aktiivisuudesta huolimatta. On se talviurheilu kivaa...:)




Ulkohousuista ja termotrikoista huolimatta erityisesti reidet tykkäävät paleltua aina tunnin ulkoilun seurauksena, mutta onneksi lämmin suihku pelastaa! Suosituksia hyvistä housuista talvijuoksuun otetaan mielellään silti vastaan...


Jos joku miettii Kuopioon hakemista opiskelujen perässä, voi "kunnolliset talviaktiviteetit" lisätä kyllä suoraan plussat-sarakkeen alle. Talvisin avautuu nimittäin Kuopion satamaan Kallaveden järven jäälle luistelubaana, jossa riittää luonnonjään luistelureittejä parista kilometristä aina 12,5 kilometriin saakka! Reitit ovat käsittääkseni ainakin vielä näin vuonna 2021 ainoa laatuaan Suomessa, joten luistelu siellä on jo itsessään kokemus. Kävimme itsekin testaamassa jäät ensimmäistä kertaa helmikuun aikana ja pakko sanoa, että ihan harmittaa ettei tullut käytyä radoilla aiempina Kuopio-vuosinani. Vaikka satamasta vuokratut retkiluistimet eivät olleetkaan helpoimmat luistella, lähtisin omilla luistimilla ehdottomasti ensi talvena revanssikierrokselle...! Iso suositus siis Kuopion luonnonjäille.

Toinen suositus käsittää Pohjois-Savon sydämen ja tunnetun maamerkin, nimittäin Puijon tornin. Jos ei muuta, niin puolen tunnin ylöskapuaminen käy mukavasti palauttavasta treenistä hapottavan jalkapäivän jälkeen ja viimeistään ylhäällä tornikahvilassa nautittu keittolounas ja kahvi talvinäköalalla korvaavat paikalle raahautumisesta aiheutuneen järkytyksen.







Talvinen Kuopio on kyllä parasta. Ja näin huhtikuussa tätä postausta kirjoittaessa voin todeta sen olevan myös todella pitkä: ulkona sataa lunta nimittäin tälläkin hetkellä. Toivoa sopii, että vapuksi edes lämpenisi hieman, sillä buranahaalarini kaipaisisivat kovasti ulkoilutusta kevätpiknikin muodossa...




***
-E



maanantai 4. tammikuuta 2021

Vuosi 2020 review

Vuosi 2020 tuo varmaankin useimmille heti ensimmäisenä mieleen koronavuoden. Eikä ihme. Itsellänikin varsinkin kevään lockdown ja vuoden odotetuimpien tapahtumien peruuntuminen yksi toisensa jälkeen meni siinä määrin ihon alle, ettei esimerkiksi alkuvuosi tuntunut kuuluvan vuoteen 2020 laisinkaan. Ajatus vuosikollaasista nimenomaan tältä vuodelta tuntui lähinnä surkuhupaisalta ajatukselta, kunnes näin Instagramissa muiden tekemiä vastaavia. Pitäisikö minunkin tehdä? Voisiko minunkin vuoteni olla jopa ihan ok äärimmäisen hirveän sijaan? Päätin yrittää ja aloin selaamaan puhelimen kuvavirtaa tammikuusta 2020 eteenpäin. Ja hyvä, että aloin, sillä ei se vuosi ollutkaan ihan niin kamala...

 TAMMIKUU

En ole varmaan ikinä ollut yhtä kiireinen ja aikaansaava samanaikaisesti. Olin juuri aloittanut ensimmäisen kauteni KuoLOn hallituksessa tiedottajana, toimin vuosikurssimme kandileffan kuvaajana ja visuaalisena toteuttajana, treenasin KuoLOn speksin tanssitiimin kanssa kevään esityksiin välillä myös itse tansseja koreografioiden sekä luin armottomasti lähestyvään LT3 tenttiputkeen. Voisi kuvitella meikäläisen olleen aivan loppu moisesta hulinasta, mutta ihme kyllä olin ehkä onnellisimmillani koskaan. Arjen stressi koostui tervetulleesta yhdistelmästä tervettä suorittamista (opiskelu), luovuutta (tanssi ja kuvaaminen), vastuuntuntoa ja merkityksellisyyttä (luottamustoimet) sekä endorfiineja vapauttavaa fyysistä työtä (tanssi ja muut treenit). Tammikuu oli ihana ja sen tuomaa hulinaa jäi ehdottomasti ikävä kalenterin tyhjennettyä pari kuukautta myöhemmin. 

Kandileffaprojektia, Lääkisten Superristeily ja radiologian ultraääniharkka.


KuoLOn Tahkoreissun paluumatka. Potilasta tutkimaan menossa oleva kandi. Speksin tanssitiimin treenit. Uuden kämpän tuparit.


HELMIKUU

Kesti syksyyn asti tajuta, että meidän vuosikurssimme oli ollut ihan äärettömän onnekas kun saimme viettää onnistuneesti kandijuhliamme vain muutama viikko ennen koko Suomen sulkemista. Olimme tehneet valtavasti töitä yhteisten juhlien eteen ja päivä olikin yksi elämän ikimuistoisimmista. Olen kirjoittanut kokonaisen postauksen kandijuhliltamme ja sen voi käydä lukemassa täältä

Tunnelmia kandijuhlien pääpäivältä...

...ja seuraavan päivän brunssilta. En voittanut ketään sumossapainissa. Yritin kyllä kovasti.

MAALISKUU

On maaliskuun alku ja istun voimattomana KuoLOn hallituksen kokouksissa katsomassa vierestä, kun tapahtuma toisensa jälkeen päätetään perua. Ensin lähtee speksi, vain kahta viikkoa ennen ensi-iltaa. Senkin eteen oli tehty jo kuukausikaupalla töitä. Sitten perutaan vappu. Mitä täällä oikein tapahtuu?

Korona leviää ja Suomi sulkee itsensä. Kadut tyhjenevät ihmisistä. Opiskelu siirtyy yliopistolta ja KYSiltä kotiin tietokoneen ääreen ja pää alkaa hajota nopeasti opiskeluun vapaa-ajan tapahtumien puuttuessa. Alan treenata käytännössä päivittäin erilaisten kotitreenien ja juoksulenkkien muodossa, jotta saisi purettua patoutunutta energiaa edes jotenkin. Kavereiden kanssa vietetyt hengailut siirtyvät Zoomiin, jossa kaikki joko puhuvat vahingossa päällekkäin tai ovat hiljaa. Netti hidastelee ja joku putoaa linjoilta. Autenttisia yhteisiä hetkiä tulee nopeasti ikävä. Päivät sulautuvat yhteen ja viikon kohokohta on kauppareissu.

Pakkaamme opiskelemisen mahdollistavat läppärimme ja matkustamme maalle Keski-Suomeen, jossa vietimme lopulta lähes puolet lockdown-ajasta. 

Zoomailuja, yliopiston ruokalan Take away-aterioita, kotitreenejä. Lopulta pakeneminen Kuopiosta maalle.

HUHTIKUU

Tähän asti kevään tuoma heräävän luonnon tuoksu on palauttanut mieleen vahvasti kaikki neljä pääsykoekevättäni. Nyt, kun mietin pikkuhiljaa poskipäitäkin lämmittävää aurinkoa, katuhiekoituksen pölyä ilmassa ja lumen alta paljastuvan nurmikon tuoksua, tuleekin sen sijaan heti mieleen viime kevät ja lockdown-aika. Ja näin jälkikäteen ajateltuna nuo muistot ovat yllättävän hyviä.
Vaikka suuri osa päivistä kului lähestyviin tentteihin päntäten, on keväästä jäänyt parhaiten mieleen juurikin kevään tuoksu, useat mieltä virkistävät juoksulenkit, päiväsaunomiset sekä kävelylenkit koirien kanssa. Jatkuvan luku-urakan vastapainona toiminut ulkoilu ja rento yhdessäolo tasapainottivat juuri täydellisesti Kuopiossa stressaavaksi käynyttä eristäytymistä, mikä muistutti jälleen kerran luonnon ja energiaa antavien ihmisten tärkeydestä elämässä.
Lisäksi KuoLOn hallituksen keskuudessa kyhättiin aktiivisesti kasaan erilaisia etäaktiviteetteja jäsenistöllemme sekä suunniteltiin erilaisia toteutusmuotoja etävapulle. Parhaiten jäi mieleen Kuopion lääkiksen vuosikurssien välinen kilometrihaaste, jossa kisailimme eniten kilometrejä juosseen/ulkoilleen vuosikurssin tittelistä. En olekaan aikoihin lenkkeillyt yhtä paljon, kuin viime keväänä ja moinen leikkimielinen kisailu vain lisäsi motivaatiota lähteä lenkkipolulle. Tosin niin taisi lisätä myös monella muullakin kurssilaisellamme, sillä silloinen LT3 - Cursus Maximus voitti tuon haasteen! Kerrankin tuli voitto muussakin, kuin narunvedossa, haha.

Pääsiäisen viettoa (suklaamunat nam!), lenkkeilyä sekä makkaranpaistoretki.
Koronakeväästä huolimatta LT3 tenttiputki kävi kuumana, joten suurin osa päivästä vietettiin opiskelumateriaalien parissa.


TOUKOKUU

Jos maalis-huhtikuussa olin jopa alkanut nauttia keväästä poikkeustilasta huolimatta, toi toukokuu tullessaan siihen ristiriitaisia tunnelmia. 
Saavuimme huhtikuun lopussa takaisin Kuopioon viettämään onnistunutta etävappua. Osallistuimme vappuviikolla yliopiston etävappusitseille ja skoolasimme skumppalaseinemme olohuoneemme lattialla haalarit päällä ja serpentiiniä hiuksissamme. Vappuaattona vedimme ylioppilaslakit päähän ja lähdimme pienellä läheisellä kaveriporukalla ulos vappupiknikille. Nauroimme paljon, enkä ole varma humalluimmeko kuohuviinistä vaiko hyvästä seurasta. Poikkeusjärjestelyistä huolimatta aivan ihana vappu.


Vastapainona alkoi viikkokaupalla jatkunut luku-urakka ja tenttiputki pikkuhiljaa rokottaa paitsi istumalihaksia, myös henkisiä voimavaroja. Varsinkin kun koronakevään ensimmäisistä etätenteistä tulleet tenttitulokset huusivat päin näköä, etteivät olleet menneet edes läpi. Yhtäkkiä LT3 vuoden tentit alkoivat kasaantua ja opiskeltavat asiat tuntuivat pursuavan toisesta korvasta ulos samalla kun uutta asiaa ahmi sisään. Opiskelustressiä ei helpottanut, että etätenttien läpipääsyrajaa oli nostettu ja vastausaikaa laskettu läsnäolotenttiin verrattuna, enkä ollut sulkenut läppärini kantta yhdenkään tentin jälkeen itsevarmana omasta suorituksestani. 
Stressin aiheet eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkkään opiskeluun. Toukokuussa tuli nimittäin viimein pelkäämäni vahvistus siitä, että Tansanian FiMSIC-vaihtoni oli peruttu heinäkuun osalta. Myöskin yliopisto tulisi olemaan koko kesän suljettuna, joten tutkimusryhmä, johon olin aiemmat kesät tehnyt syvärihommia, ei pystynyt palkkaamaan kesätyöntekijöitä. En ollut Tansanian vaihtoni takia hakenut mihinkään sairaalaan amanuenssuureja kolmosen kesälle, joten niiden kyseleminen nyt tuntui toivottomalta ja kesä hukkaan heitetyltä. Aloin kuitenkin soittelemaan ja lähettelemään sähköposteja kaikkiin niihin sairaaloihin, joista selkeitä yhteystietoja sattui löytymään.
Ja kuinka ollakaan, parin päivän aallonpohjalla läpikäytyjen toivottomuuden tunteiden jälkeen sain kuin sainkin myöntävän sähköpostivastauksen Kajaanin anestesialta heinäkuuksi...

KESÄKUU

Piteneviä iltoja ja ennätyslukemia rikkovia helteitä. Ikkunaa on pakko pitää öisin auki, jotta saa nukuttua, mutta aamulla herää väistämättä kutiavan itikanpistoksen kanssa. Aamut aloitetaan kylmällä smoothiella ja lounaan kaveriksi on pakko hakea kaupasta mehujää oloa viilentämään. Ikävä kyllä kaikesta tästä nautiskelen yksin, sillä toinen puoliskoni paiskii amanuenssin töitä toisella puolen Suomea. 
 Kevään viimeisetkin tentit on lopulta saatu survottua hyväksytysti läpi, mutta läppärin äärellä puuhastelu ei vielä lopu: väännän nimittäin kesäkuun ajan syväreitäni kotoa käsin. Tarkemmin sanottuna puoliksi ulkona, sillä löydän nopeasti mukavan työpisteen olohuoneen lattialta parvekkeen oven edestä. Kesäinen aurinko pääsee näin lämmittämään kalman vaaleita jalkojani samalla, kun tietokoneen näyttö on kätevästi sisällä varjossa taaten hyvän näkyvyyden siinä näkyvään Word-tiedostoon ja PubMediin. 
Kotona näpyteltyjä arkiviikkoja rytmitti mukavasti yhteiset viikonloput sekä tietysti juhannus.


HEINÄKUU

Ah, miten tapahtumarikkaat neljä viikkoa vietinkin Kajaanin keskussairaalassa anestesialla. Voisin tarinoida niistä pidemmältikin, mutta se olisi ikävä kyllä ei-tervetullutta toistoa, sillä olen jo kirjoittanut noista viikoista kokonaiset kaksi blogipostausta. Ne pääsee lukemaan täältä ja täältä!
Loppukuusta juhlittiin vielä lukioaikaisen kaveriporukkani voimin yhden meistä häitä, eikä mikään voi oikeastaan sanoin kuvata sitä rakkauden ja lämmön määrää, mitä tuo päivä sisälsi. Siitä on jo nyt muodostunut yksi elämäni ehdottomasti tärkeimmistä muistoista.


ELOKUU

Ennen lääkiksen neljännen vuoden alkua nautimme vielä viimeisistä lomahetkistä viikonmittaisen roadtripin muodossa
Kun uusi kouluvuosi sitten puolivälissä elokuuta starttasi, koostui se alkuun pitkistä etäluentopäivistä. Vaihtelua olkkarin sohvalla läppärin kanssa istumiseen toi pienet loppukesäiset retkeilyt sekä hengailut kaverien kanssa. Myös veneilemässä tuli pariin kertaan käytyä Kallameren aalloilla. 
Kesän jälkeen optimistiselta näyttänyt koronatilanne sysäsi käyntiin myös KuoLOn speksin valmistelun syksyn näytöksiä varten. Tanssitiiminkin kanssa kerkesimme treenata koreoita reilun viikon ajan - ennen kuin tieto speksin peruuntumisesta toistamiseen vahvistui. Ihan kuin tikkukaramellin ottaisi siitä pitkään haaveilleelta pikkulapselta. En tosin voi väittää kauheasti yllättyneeni uutisesta.


SYYSKUU

Ilma viileni ja puiden lehtiin alkoi ilmestyä oranssin eri sävyissä hehkuva ruska. Mihin suuntaan vain katsoikin, näytti Kuopion katukuva muutaman viikon ajan kuin suoraan postikortista kopioidulta. Ulkona tarkeni hyvin nahkatakilla, vaikka pikkuhiljaa aamukirpeään ilmaan astuessa alkoikin kaivata jo pipoa pyörilykypärän alle. 
Kouluarki pyörähti käyntiin elokuun luentojen jälkeen toden teolla. Neljännen lääkisvuoden kurssien blokit starttasivat, meikäläisellä fysiatrian ja ortopedian parissa. 
Koronarajoitukset jatkuivat ja käytettävissä olevien resurssien valossa pähkäiltiin yhdessä KuoLOn hallituksen sekä LT2 tuutoreiden kesken erilaisia tapoja ryhmäyttää Kuopion lääkiksessä vasta-aloittaneita fukseja mahdollisimman turvallisesti. Ulkosalla sekä porrastetuilla lähdöillä tuutorryhmittäin toteutettuja rastikierroksia suosittiin paljon. Kliinisen ja prekliinisen vaiheen opiskelijat pidettiin erillään potilasturvallisuuden ja kliinisen opetuksen turvaamiseksi. Pienistäkin kokoontumisista kerättiin osallistujalistaa mahdollista tartuntajäljitystä varten (jota ei onneksi tarvinnut tehdä). Koko lääkistä informoitiin vastuullisesta yhdessäolosta. Koronavilkut ladattiin puhelimiin ja bluetooth-asetus sai jäädä pysyvästi päälle.
Koska käytännössä kaikki lääkissyksyä rytmittäneet tapahtumat oli peruttu, järjestivät monet kaveriporukat keskenään varjotapahtumia. Ja niin järjestettiin mekin. Neljäs vuosi tarkoitti nimittäin toogien osalta meille lupaa laittaa ensi kertaa seppele päähän, joten täytyihän tätä uutta asustetta juhlistaa illanvietolla valkoinen lakana päällä. 

Kaveriporukkamme varjotoogat sekä monta juostua lenkkikilometriä.

LOKAKUU

Kirpeä syysilma. Hehkuva ruska. Villasukat ja ensimmäiset kropan lämmittämistarkoituksessa hörpätyt teekupposet sohvannurkassa Netflixin pyöriessä. Irtokarkkihyllyllä vallitseva huumaava sokerin makea tuoksu. Lokakuuhun kiteytyi aika hyvin koko syksynajan tunnelma ja siitä pääsi nauttimaan vielä enemmän viikon syysloman aikana.
Loman jälkeen koulu jatkui normaalilla painollaan. Fysiatria vaihtui kovasti odottamaani kirurgian blokkiin , mikä osaltaan toi paljon uutta normaaliarkeen. Lisäksi keskityin paljon treeneihin ja palautumiseen. Crossfit Kuopiolla olin aloittanut leuanvetoprogression tavoitteena vetää kevääseen mennessä ensimmäinen leuka omalla kehonpainollani. Aloitin myös pitkästä aikaa tanssimisen yhdessä keskenään treenaavassa ryhmässä, mikä rauhoitti speksin peruuntumisen jälkeen tyhjän päälle vipattamaan jäänyttä tanssijalkaani. Lenkkeilykin jatkui (ainakin viikoittaisena) urheiluaktiviteettina ja sen rinnalle nousi uintitreenit Kuopion Niiralaan vastikään avatussa uimahallissa. Yksin en siellä tosin käynyt, vaan motivaattorina ja ponnahduslautana (punintended) toimi KuoLOn uusi epävirallinen uintikerho, johon hetken mielijohteesta tuli liityttyä. Enpä ole toistaiseksi katunutkaan.

Lenkkeilyä ja irtokarkeilla herkuttelua sohvannurkassa. KuoLOn uutisten kuvaamista (tiedotushommia) sekä kirurgian kurssin alkaminen syysloman jälkeen (kuva itseasiassa harhaanjohtavasti elokuun ompeluharkasta).

MARRASKUU

Illat pimenevät päivä päivältä aikaisemmin ja kaamosmasennus kurkistelee jo nurkan takana. Lumesta ei vielä tietoakaan ja musta katukuva lisää kuolemanpelkoa joka kerta, kun pyörän selässä tajuaa unohtaneensa heijastimen kotiin. Pimeään marraskuuhun toi mukavaa vaihtelua eri puolilla Suomea vietetyt hajautusjaksot: ensin kaksi viikkoa terveyskeskusopetusta Savonlinnassa ja pari viikkoa myöhemmin viikon hajautus Mikkelissä osana kirurgian kurssia. Marraskuu olikin siis monin tavoin kiireinen paitsi opetuksen, myös uusiin paikkoihin sopeutumisen muodossa. Henkisen ylikuormittumisen ensimerkit alkavat nostaa päätään kasvavien silmäpussien ja keskittymiskyvyn herpaantumisen muodossa ja lähestyvää joululomaa odottaakin päivä päivältä vain enemmän. 
Tosin sen jälkeen, kun on kuukauden aikana nukkunut kolme viikkoa vieraassa paikassa (lue: huonosti), kasvattavat pelkästään oma sänky sekä tutut lakanat elämänlaatua aika paljon.


JOULUKUU

Ah loppukiri! Viimeiset tentit lähetetään Moodlealustalla opettajille arvioitavaksi ja joululoma alkaa läppärin kannen sulkemisella. Kuopion torille on ilmestynyt vuosittainen taivaita hipova joulukuusi ja katukuvaa piristävät nätit jouluvalot. Ruokakaupassa käydessä saa kuunnella joululauluja samalla, kun tekee hintavertailua erimerkkisten suihkusaippuoiden välillä. Asuntomme täyttyy piparin tuoksusta, mikä on (joulun)ihme jo itsessään, sillä suurin osa taikinasta päätyi suuhun jo ennen uunia. 
Käymme tekemässä vuoden viimeiset crossfit-treenit ennen lumisille joululaitumille kirmaamista. Kyllä, lumisille, sillä lunta satoi juuri parahiksi aatonaaton iltana. 
Syksy oli kaikesta ihanuudestaan huolimatta melko rankka, mikä ilmeni korkeina stressitasoina vielä pari viikkoa loman (virallisen) alkamisen jälkeen. Nukkumaan mennessä syketasoni huitelivat tavallista korkeammalla ja ahdistuin pienistäkin suoritteista liittyen esimerkiksi lahjojen paketoimiseen tai junalippujen ostoon. Onneksi keho ja mielikin tajusi pian olevansa oikeasti lomalla, ja kun kerta olin lomatilaan päässyt, ei siitä kovin herkästi olisi halunnut poistua. Joululomilta palaaminen tammikuiseen kouluarkeen tapahtuikin harmillisen nopeasti ja nyt täytyisi herätellä kone taas käyntiin. Kai se pikkuhiljaa siitä heräilee. Odotan nimittäin innolla, mitä muistoja vuosi 2021 tuokaan tullessaan. 
Ja mikä parasta, ne ovat vasta edessäpäin.

***

-E