Selkää särkee ja silmät vaipuvat kiinni. Nousen peiton alta, nappaan läppärin kantoon ja kävelen kylpyhuoneeseen purkamaan pyykkejä narulle samalla, kun kirurgian etäseminaarissa käydään läpi kilpirauhasen liikatoiminnan hoitoketjua. Pyykit hoidettu, mitäs seuraavaksi? Saan juuri tyhjennettyä astianpesukoneen, kun aihe vaihtuu kilpirauhaskarsinoomaan. Tästä en muistakaan asioita yhtä hyvin, joten linnoittaudun vartiksi keittiönpöydän ääreen kirjoittamaan intensiivisesti muistiinpanoja OneNoteen luentoaiheesta. Vartin jälkeen alkaa silmä taas painaa ja kaadan kupin kahvia sekä teen parit burpeet keittiön lattialla. Väsyttää. Tajuan tuijottaneeni ikkunasta ulos useemman minuutin sisäistämättä oikeastaan mitään kuulemaani, kun yhtäkkiä luennoitsija kysyy summa mutikassa yhden kurssilaisemme mielipidettä seminaarissa käsiteltyyn aiheeseen. Hän olisi ihan yhtä hyvin voinut sanoa minun nimeni, joten hermostuneesti vedän ulkoista mikrofonia enemmän käden ulottuville, valmiina tökättäväksi kiinni läppäriin ja kytkeäkseni Muten pois päältä. Syke on tavallista korkeammalla muutaman minuutin, mutta pelko omasta puheenvuorosta katoaa, kun esitelmöijä jatkaa seminaaria seuraavasta luentoaiheesta. Päädyn pelaamaan puhelimella Gardenscapesia, kunnes yhtäkkiä kello on 12, luennoitsija kiittää aamupäiväisestä ja sulkee Zoomin. Voi juku, se olisi sitten tunnin lounastauko. Lämmitämme mikrossa eilistä pastaa ja avaamme väsyneinä Netflixin. Hetken hengähdys ja yhdeltä jatkuu etäpäivä geriatrian etäseminaarilla. Tällaista on elämä seuraavat kolme viikkoa.
Jo kolme päivää LT4 seminaariviikkoja saa arvostuksen kohoamaan jokaista opiskelijaa kohtaan, joka on elänyt näin jo kokonaisen vuoden. Meillä kliinisen vaiheen opiskelijoilla on lääkiksessä ollut opetuksen suhteen nimittäin kaikki suht normaalilla toteutuksella lähes koko pandemian ajan. Psykiatrian oppiaineen blokkia lukuunottamatta on esimerkiksi meillä neljäs vuosi ollut käytännössä kokonaan lähiopetuksessa ja viikoittain on päässyt KYSille joko pienryhmäopetuksen tai esimerkiksi päivystysseurannan vuoksi.
Sen sijaan nyt helmikuun seminaariviikot koostuvat kirurgian, geriatrian sekä infektiosairauksien etäseminaareista (7 tuntia päivässä), joista kahdesta jälkimmäisestä pidetään erikseen tentit etäviikkojen päätteeksi. Keskittyä siis pitäisi, mutta kotona se tuntuu mahdottomalta. Päätämme siis hyödyntää etäjärjestelyä ja tehdä samoin kuin vuosi aiemmin lockdown-aikanakin: matkustamme Keski-Suomeen viettämään etäviikot luonnon keskelle.
Viikonloppu koittaa ja parin päivän irtiotto etäluennoista on enemmän kuin tervetullut. Päätämme juhlistaa moista vapautta laskettelupäivällä Himoksessa. Ja siis, öh, tässä kohtaa lienee hyvä mainita, ettei meikäläinen ole käytännössä koskaan hiihtänyt. Olen kyllä ollut suksien päällä. Kerran. Kymmenvuotiaana. Isäni yritti tuolloin urheasti opettaa tytärtään noin tunnin ajan hiihtämään, mutta temperamenttinen sisupussi kun olen (varsinkin, kun jokin asia ei onnistu heti ensiyrittämällä), paiskasin tietenkin sukset vihaisesti pusikkoon ja kävelin takaisin sisälle vannoen, etten hiihdä enää koskaan. Enkä ole hiihtänytkään - ennen tätä päivää...
Sanotaanko että lähellä kävi, ettei sukset lentänyt pusikkoon tälläkin kertaa... Mutta toisin kuin 15 vuotta sitten, nyt jaksoin yrittää aina vain uudestaan, kunnes onnistumisen tunteita alkoi kertyä yksi toisensa perään. Kahden kaakaotauon jälkeen uskaltauduin jo pariin otteeseen Länsi-Himoksen siniseen mäkeenkin ja laskuista toisen selvisin rinteen juurelle asti jopa kaatumatta! En voisi olla kyllä yhtään ylpeämpi yhden päivän kehityskaaresta. Ja kaiken kukkuraksi homma oli ihan kivaakin, jos ei huomioida mäkeä laskiessa jatkuvasti rinnassa kytevää kuolemanpelkoa...
Nilkat ja polvet väsyneinä kaikesta tasapainoiluista ja jarruttelusta kehtasin siis lopettaa muutaman tunnin kestäneen laskettelupäivän lopulta huipulle (ei kirjaimellisesti). Ensi talvena uudestaan. Tai viimeistään taas 15 vuoden päästä.
Loput seminaariviikot sujuivat jaksamisen ja keskittymisen suhteen jo paljon paremmin, kuin mitä Kuopiossa oli alkuun etäopiskelu antanut ymmärtää. Luentotauot sisälsivät nyt päivittäin ulkoilua tavalla tai toisella kirpeässä pakkasessa, mikä vaikutti heti positiivisesti jaksamiseen. Eihän se tietenkään kaupunkiasunnossakaan olisi mahdotonta toteuttaa, mutta jos nyt rehellisiä ollaan niin ulos lähteminen korttelia kiertämään ihan vain ulkoilun vuoksi on niin paljon vaikeampaa, kuin jos lähtisi ulos jostakin syystä (esimerkiksi ulkoiluttamaan koiraa). Joku voi tietenkin ajatella laiskuudeksi tämän myöntämisen ääneen, mutta uskon siellä olevan paljon muitakin saman ongelman kanssa kamppailevia.
(Parastahan tässä asian esille tuonnissa on, että ratkaisu ongelmaan on sinne korttelia kiertämään lähteminen, heh...)
Loppukevät jatkuukin sitten omalta osaltani etänä, kun maaliskuun alussa alkaa psykiatrian blokki. Muutakin pikkukivaa on tosin luvassa, mutta kerron niistä lisää tulevissa blogipostauksissa. Kiireinen kevät siis näillä näkymin jatkuu päättyen toivottavasti LT4 työkynnyksen täyttymiseen...:)
****
-E