keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

LT3 amanuenssina Anestesialla



Vaikka en sitä kehdannutkaan lähipiirilleni myöntää, mua jännitti ihan valtavasti aloittaa ensimmäinen manukuukausi Kajaanissa anestesiologialla heinäkuun alussa. Uusi kaupunki, uusi sairaala, uudet ihmiset. Sekä tietenkin harhainen mielikuva siitä, että pitäisi heti alkajaisiksi muistaa kaikki koulun penkillä opetetut asiat, jotta kukaan potilas ei varmasti vahingossakaan kuolisi käsiini heti ensimmäisenä työpäivänä. Nyt näin neljä viikkoa myöhemmin silloinen ajatuksenjuoksuni lähinnä naurattaa, mutta kesäkuun 27.päivä ei todellakaan naurattanut. Eli sinä joka joku päivä aloittelet ensimmäistä amanuenssijaksoasi: älä pelkää, et todellakaan ole ainoa epävarmuuden tuntemuksiesi kanssa!



Ensimmäisen työviikkoni oli määrä alkaa maanantaina 28.päivä kesäkuuta, joten matkustin Kajaaniin päivää aikaisemmin. Siinä kun sunnuntai-iltapäivänä ähersin pyörääni kiinni junan pyöräpaikalle Kuopion juna-asemalla ja raahasin kokonaisen kuukauden kantamukseni lippuni mukaiselle vaunuostastolle, huiteli leposyke jossain reilusti aerobisen kynnyksen ylärajoilla. Onneksi junamatka ei kestänyt paria tuntia kauempaa, joten katumuksen tunteita työpaikan vastaanottamisesta ei ehtinyt tupsahtaa mieleen kolmea kertaa enempää.



Alan kesätöihin liittyy vahvasti muuttaminen työjakson ajaksi kyseiselle paikkakunnalle. Siitä, auttaako sairaalat opiskelijoita kuinka paljon majapaikan löytämisessä, minulla ei luonnollisesti ole vielä huhupuheita varmempaa tietoa muualta kuin Kajaanista, mutta käsittääkseni harvoin joutuu majoitusta itse kauheasti stressaamaan.
Kajaanissa kaupungin Keskussairaala KAKS tarjoaa automaattisesti työsopimuksen solmimisen jälkeen amanuensseille sairaalan yhteyteen rakennettuja yksiöitään majoittumiseen. Omalla kohdallani noita yksiöitä ei kuitenkaan ollut enää vapaana tälle heinäkuulle, sillä luonnollisesti suurin osa niistä oli jaettu jo kuukausia aikaisemmin paikkansa saaneille (itse sovin paikasta vasta toukokuussa). Niinpä jouduin ratkaisemaan majoitusjärjestelyt muuta reittiä ja löysinkin sopivan majapaikan hieman yllättäen Airbnb:n kautta. Joten mikäli työpaikka ei tarjoa automaattisesti majoitusmahdollisuutta, kannattaa pitää mielessä muut reitit asunnon löytämiseen (Facebook-ryhmät, tuttavat, opiskelija-asuntosäätiöt…)




Ensimmäinen manupäivä alkoi kaikilla meillä sinä maanantaina aloittavilla amanuensseilla kello 8 aikoihin sairaalan esittelyllä sekä parilla infotilaisuudella sairaalan käytännöistä. Tämän jälkeen meidät kierrätettiin olennaisimmat tilat läpi, kuten pukuhuoneet, työasuvarastot ja henkilöstöruokala (josta mainittava, että KAKSissa saa opiskelijahintaiset 2,60€ lounaat!) sekä haimme yhdessä meille sairaalan kulkulätkät ja kellokortit työajan leimausta varten.
 Kello 10 mennessä meidät jo ohjattiinkin omiin yksiköihimme ja ensimmäinen työpäivä pääsi niin sanotusti virallisesti alkamaan. Ja koska anestesialla ollaan, tarkoitti se käytännössä myssyä päähän, maskia kasvoille ja astelemista suoraan leikkaussaliin.
Anestesialla nuorempien kollegojen perehdyttäminen työtehtäviin sekä toimenpiteiden suorittamiseen kuuluu karkeasti jotakuinkin näin: katso yksi, avusta seuraava, tee kolmas itse. Ja tämä toteutui hyvin monessa asiassa juurikin näin. Jo ensimmäisellä viikolla intuboin onnistuneesti ensimmäisen potilaani, pääsin kertaamaan elvytysprotokollaa ja hain koronatauon jälkeen uudelleen näppituntumaa kanylointiin.


Kajaanissa on ihan huikeat ulkoilumaastot työpäivän jälkeiseen stressinpurkuun!

Kuukausi anestesialla hujahti ohi ihan silmissä ja vahvisti jo kytenyttä ennakkokäsitystäni siitä, että toimenpidealat voisivat olla se oma juttu. Ei sillä, että tiukkojen paikkojen ja läheltä piti -tilanteiden tuoma adrenaliini olisi se, mitä hoitotyössä tulisi hakea, mutta kyllä siinä oli ihan oma aspektinsa tulla aamulla töihin, kun ei yhtään osannut odottaa mitä päivä lopulta pitäisi sisällään. Useammin kuin kerran jäin sairaalalle seuraamaan akuutisti sairaan potilaan hoitopolkua, vaikka nimellinen työaika olisikin loppunut jo aikoja sitten. Ja tämä nimenomaan siksi, ettei osastolta vain malttanut lähteä pois.

Luppoajalla oli hauska mennä muiden manujen kanssa radiologian osastolle harjoittelemaan ultraäänilaitteen käyttöä! Paremman puutteessa osa turvautui välillä ultraamaan itseään...

Mitä kaikkea anestesialla sitten pääsinkään tekemään? No vain joitain mainitakseni…
-       Intuboin monta kertaa
-       Asetin Larynx-maskeja
-       Annostelin anestesia-aineet (eli nukutin)
-       Kanyloin yli parikymmentä kertaa
-       Harjoittelin ventilaattoriasetusten säätämistä potilaskohtaisesti sopiviksi
-       Avustin keskuslaskimokatetrin asentamisessa
-       Seurasin pleuradreenin asennusta
-       Seurasin useampaa leikkausta ja sektiota
-       Seurasin epiduraalipuudutuksia
-       Kokeilin spinaalipuudutusta (en onnistunut)


Kuukauteen mahtui siis niin onnistumisia kuin epäonnistumisiakin, mutta tärkeimpänä oppina koin kuitenkin ennen kaikkea itsevarmuuden kasvun omaa tekemistä kohtaan!
Muistan, kun klinikka vuosi sitten kolmosen alussa alkoi, pidin esimerkiksi potilaan kanyloimisen harjoittelua todella vaikeana. Kun kaikki tipan asentamisen osa-alueet aina suonten löytämisestä kanylointitekniikan oikeaoppiseen hallintaan olivat alkuun (luonnollisestikin) vielä hieman hakusessa, koin äärimmäisen epämieluisana ajatuksena tuottaa potilaalle kaiken kukkuraksi vieläpä kipua toimenpidettä harjoitellessani (varsinkin, kun todennäköisyys kivun tuottamisen hyödylle eli kanyloinnin onnistumiselle oli varsinkin alkuun vielä todella pieni). Aloin sitten ihan huomaamattani välttelemään tilanteita, joissa tippaa joutuisi harjoittelemaan ja siinäpä mukava noidankehä olikin hetkessä syntynyt. Pelkkä ajatuskin kanyloinnista KYSin tammikuisessa päivystyksessä nosti leposykettä ja sai kädet hikoamaan jännityksestä.
Nyt, neljä viikkoa anella takanapäin ja parikymmentä onnistunutta kanylointia myöhemmin, voin rehellisesti väittää osaavani asentaa potilaalle tipan.


Takana on kyllä ihan huikea ensimmäinen kandikesä, ei voi muuta sanoa. Ja Kajaani saa multa todellakin täydet pisteet aina seniorituesta sairaalan hyviin fasiliteetteihin ja työilmapiiriin!<3 KAKSilla kannustettiin nimittäin jo ensimmäisestä viikosta lähtien meitä manuja liittymään kesäkandien Whatsapp-ryhmään, joka ihan huusi muita aktiivisia biitsin ja koriksen pelaajia koko heinäkuun ajan. Näin jälkeenpäin pikemminkin harmittaa, ettei huonojen säiden vuoksi tullut itse enemmän osallistuttua kaikkiin vapaa-ajan meininkeihin, mutta onneksi sitä tuli tutustuttua moniin upeisiin ihmisiin ihan työpäivienkin aikana. Erityisesti anestesian osastolla kanssamanuilleeseen kollegaan <3


***
-E