tiistai 28. toukokuuta 2019

Perfektionismi ja lääkis



Paljon puhutaan siitä, että lääkikseen konsentroituu tavallista enemmän perfektionistisia ihmisiä ja voin ehkä omalta osaltani allekirjoittaakin tämän. Armoton parhaimman arvosanan tavoittelu on yleisesti ottaen perfektionismin yleisin (ja ehkä myös se kuluttavin) ilmenemismuoto opiskeluympäristössä, mutta itselläni olen havainnut opintaipaleeni alettua toisen kaltaisen perfektionismin muodon: nimittäin perfektionistisen opettelemisen.





Pääsin arvosanoihin pohjautuvasta perfektionismista aikoinaan melko tehokkaasti eroon siirryttyäni yläasteelta lukioon kun tajusin, ettei 5 kertaa viikossa olevat tanssitreenit mahdollista niin hyvää koulumenestystä ilman itsensä loppuun polttamista. Näin ollen en nyt yliopistomaailmaankaan astuneena ole liiemmin arvosanojani tuijottanut. Ykkönen on hyvä, sillä on päästy kurssista läpi. Kolmosesta voi jo taputtaa itseään ylevästi myhäillen olalle ja vitonen puolestaan on jo käytännössä katsoen jumaluuden merkki -ainakin näin lääkiksessä.



Se perfektionismin muoto, josta haluan nyt enemmän kirjoittaa, käsittääkin perfektionistisen otteen nimenomaan itse opiskelussa, ei arvosanoissa. 
Silloin, kun pyrin opiskelemaan tenttiin tulevia asioita kurssin aikana liian tarkkaan opiskelutahdissa pysymisen kustannuksella, koen tuon täydellisyyden tavoittelun opiskelemisessa menevän liiallisuuksiin. Olen kiistämättä useammalla, kuin yhdellä kurssilla polttanut itseni piippuun liian yksityiskohtaisella opiskelutyylillä, jolloin ei pelkästään opiskelutahti kärsi, vaan myös tenttialueen kokonaisuuden hahmotus sekä asioiden muistaminen. Yllättäen sitä tajuaakin tentin lähestyessä, ettei muistakaan niitä kurssia ajatellen oleellisia asioita, vaan solukalvon ionitransporttereiden kirjainlyhennelmiä ja käsittämättömiä entsyymireaktiosarjoja. "Mitenkäs meni noin niinkuin omasta mielestä läpipääsyä ajatellen, heh?"





Tietenkään asioiden tarkkaan opiskelussa ei ole mitään väärää (päinvastoin), mutta silloin kun opeteltavat asiamäärät lähentelevät tuhatta oppikirjasivua kurssia kohti, olisi ehdottoman tärkeää oppia tunnistamaan käytännön työtä ajatellen oleelliset asiat kurssialueesta ja surutta heittää oman pään tietosilppuriin epäoleelliset yksityiskohdat. Myönnän itselläni olevan tämän kanssa vielä paljon petrattavaa, sillä mikäs olisikaan mukavampaa kuin tietää kaikesta KAIKKI? Mukavuusalueen ulkopuolelle ja jatkuvaan epävarmuuden tunteeseen astuminen klinikan kynnyksellä on kuitenkin nyt se pakollinen kasvun paikka, joka jokaisen tällä alalla opiskelevan valkotakin alun täytyy tehdä. Myös minun. Mutta onneksi ongelman tunnistaminen lienee jo ensiaskel kohti parantumista, eiks je?



***
-E



torstai 9. toukokuuta 2019

Wappu ja loppukiri kesään

Tsiisus mikä vappu. Vaikka tänä vuonna osasi viime vuoteen verrattuna valikoida vappuviikon tapahtumista suurimmat mielittynsä ja siten haalia itselleen joukkoon myös parit lepopäivät, otti se silti wabukunnon päälle. Paremmin kuin fuksivuonna vappu tuli kuitenkin vedettyä jo ihan senkin perusteella, että tällä kertaa säilyi kaikki raajat ehjinä!





Vaikka vappu onkin ehdottomasti yliopistokevään kohokohta, on tähän puolivuotiseen mahtunut kohokohtia useampia. Kouluarki on edennyt itselläni siinä suhteessa vuoristoradan omaista muotoa, että vaikka monet kurssit on selätetty kunnialla läpi, roikkuu mulla edelleen surullisen kuuluisa kliininen mikrobiologia odottamassa kolmatta tenttikertaa... Ne bakteerit ja virukset ei vain tahdo jäädä päähän vaikka kuinka yrittää! Ehkä jos se kolmas kerta sit toden sanois...


Sen sijaan LT2:sen raamattu FATO:n ja sen ympärille rakentuneen Systemaattinen farmakologia ja toksikologia -kurssin opiskelu on kaikista ennakkoluuloista huolimatta osoittautunut mun varsinaiseksi lemppariksi. Kun opiskelu alkaa pyöriä puhtaasti erilaisten tautitilojen ja niihin käytettyjen hoitokeinojen ympärillä, alkaa opiskelukin tuntua lähinnä vapaa-ajalta sen kiinnostavuuden takia.







Mutta samalla, kun kalenterini huutaisi mua pänttäämään FATO:a, on sinne tungettu mukaan myös työsopparia siihen tutkimusryhmään, jossa teen syväreitäni. Työ ei itsessään liity varsinaiseen syväriprojektiini, mutta sivuaa sitä. Homma on onneksi mielenkiintoista ja tarjoaa hyvän keinon rahoittaa kesäkuun interrailini, joten vaikka vuorokauden tunnit välillä tuntuvat loppuvan kesken, en valita. Organisaatiokykyjä lieneekin olevan hyvä harjoittaa ajoissa jo ennen klinikkaa ja niitä tässä kuussa tulee todella harjoitettua. Varsinkin, kun lähdin mukaan hoitamaan myös kurssimme kandikalenteriprojektia... Se siitä lupauksesta, etten joinaisi mihinkään ylimääräiseen extracullikulaariseen tänä lukuvuonna, haha :)





Onneksi pikku irtiottoja mahtuu kuitenkin jopa tähän arkeen. Päiväreissu kavereiden kanssa vanhaan opiskelukaupunkiini Turkuun AATU (Akateeminen Aurajokilaivuritutkinto) -approille tarjoaa mukavan irrottelumahollisuuden. Ja tietenkin se tärkein: enää kolme viikkoa viimeiseen tenttiin ja sitten nousee lentokone kohti Eurooppaa ja kuukauden REILIÄ...!




***
-E