Paljon puhutaan siitä, että lääkikseen konsentroituu tavallista enemmän perfektionistisia ihmisiä ja voin ehkä omalta osaltani allekirjoittaakin tämän. Armoton parhaimman arvosanan tavoittelu on yleisesti ottaen perfektionismin yleisin (ja ehkä myös se kuluttavin) ilmenemismuoto opiskeluympäristössä, mutta itselläni olen havainnut opintaipaleeni alettua toisen kaltaisen perfektionismin muodon: nimittäin perfektionistisen opettelemisen.
Pääsin arvosanoihin pohjautuvasta perfektionismista aikoinaan melko tehokkaasti eroon siirryttyäni yläasteelta lukioon kun tajusin, ettei 5 kertaa viikossa olevat tanssitreenit mahdollista niin hyvää koulumenestystä ilman itsensä loppuun polttamista. Näin ollen en nyt yliopistomaailmaankaan astuneena ole liiemmin arvosanojani tuijottanut. Ykkönen on hyvä, sillä on päästy kurssista läpi. Kolmosesta voi jo taputtaa itseään ylevästi myhäillen olalle ja vitonen puolestaan on jo käytännössä katsoen jumaluuden merkki -ainakin näin lääkiksessä.
Se perfektionismin muoto, josta haluan nyt enemmän kirjoittaa, käsittääkin perfektionistisen otteen nimenomaan itse opiskelussa, ei arvosanoissa.
Silloin, kun pyrin opiskelemaan tenttiin tulevia asioita kurssin aikana liian tarkkaan opiskelutahdissa pysymisen kustannuksella, koen tuon täydellisyyden tavoittelun opiskelemisessa menevän liiallisuuksiin. Olen kiistämättä useammalla, kuin yhdellä kurssilla polttanut itseni piippuun liian yksityiskohtaisella opiskelutyylillä, jolloin ei pelkästään opiskelutahti kärsi, vaan myös tenttialueen kokonaisuuden hahmotus sekä asioiden muistaminen. Yllättäen sitä tajuaakin tentin lähestyessä, ettei muistakaan niitä kurssia ajatellen oleellisia asioita, vaan solukalvon ionitransporttereiden kirjainlyhennelmiä ja käsittämättömiä entsyymireaktiosarjoja. "Mitenkäs meni noin niinkuin omasta mielestä läpipääsyä ajatellen, heh?"
Tietenkään asioiden tarkkaan opiskelussa ei ole mitään väärää (päinvastoin), mutta silloin kun opeteltavat asiamäärät lähentelevät tuhatta oppikirjasivua kurssia kohti, olisi ehdottoman tärkeää oppia tunnistamaan käytännön työtä ajatellen oleelliset asiat kurssialueesta ja surutta heittää oman pään tietosilppuriin epäoleelliset yksityiskohdat. Myönnän itselläni olevan tämän kanssa vielä paljon petrattavaa, sillä mikäs olisikaan mukavampaa kuin tietää kaikesta KAIKKI? Mukavuusalueen ulkopuolelle ja jatkuvaan epävarmuuden tunteeseen astuminen klinikan kynnyksellä on kuitenkin nyt se pakollinen kasvun paikka, joka jokaisen tällä alalla opiskelevan valkotakin alun täytyy tehdä. Myös minun. Mutta onneksi ongelman tunnistaminen lienee jo ensiaskel kohti parantumista, eiks je?
***
-E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti