Nyt se sitten on alkanut. Paljon pelätty klinikka. Koko
kevät sitä tuli kuumoteltua klinikkakynnystä ja myöhemmin kesällä Potilaan
tutkiminen-opuksen pänttääminen täytti melkein jo maanisuuden kriteerit. Mutta
uskokaa tai älkää, tavalla tai toisella tässä ollaan vielä hengissä ensimmäisten
puolentoista kuukauden jälkeen!
Valehtelisin jos väittäisin, että klinikan alku olisi ollut
leppoisaa. Ensimmäisten kolmen viikon aikana meillä oli kolme tenttiä ja
kerralla alkaneet kahdeksan kurssia sisältävät kukin oman uniikin yhdistelmänsä
harkkoja, ennakkotehtäviä, moodletehtäviä, ryhmätöitä sekä välitenttejä. Jokaisesta
kurssista oli melkeinpä välttämätöntä koota oma A4-tehtävälistansa deadlineineen
päivineen. Lisäksi koulunkäynti siirtyi lennosta tutun ja turvallisen
yliopiston syleilystä käytännössä kokonaan KYS:ille, jossa on useammin kuin
kerran saanut tulla viime tipassa hengästyneenä harkkaan vain ja ainoastaan
siksi, että sattui eksymään sairaalan pohjakerroksen sokkeloisilla käytävillä. Eikä
siinä vielä kaikki: vaikka maailma ympärillämme kehittyy tietoteknillisesti
kovaa vauhtia, silti klinikkaopiskelussa pidetään vielä vuonna 2019 kirjaa läsnäoloista
opiskelijan mukana kulkevien ”reissuvihkojen” avulla. Toisin sanoen jokaisen
harkan jälkeen kyseiseen paperilappuseen saadun allekirjoituksen jälkeen tulee
lapusta ottaa itselleen puhelimella valokuva, jotta nimenomaista harkkaa ei
tarvitsisi käydä ensi vuonna uudestaan.
Eipä siinä, tuopahan moiset muuttuvat tekijät hieman
lisäjännitystä opiskeluarkeen: tylsäähän se olisi jos arki olisi liian helppoa!
Parasta klinikassa opiskelussa on toistaiseksi ollut
ehdottomasti harkat. Loppukesästä julkaistut klinikkaryhmät pysynevät
ymmärtääkseni jotakuinkin samoina läpi seuraavat pari vuotta, minkä vuoksi on
ollut ihana huomata, kuinka nopeasti kuuden hengen klinikkaporukastamme on muotoutunut
tiivis ja yhtenäinen tiimi. Mokailukin uusien toimenpidetekniikoiden
harjoittelemisessa on paljon hauskempaa, kun pääsee ja ennen kaikkea uskaltaa
nauraa itselleen.
Näin ollen onnistumisten lisäksi mukaan mahtuu tietenkin myös niitä ei-mennyt-niin-kuin-Strömsössä
suorituksia: kanylointiharkassa vaikka kuinka olin teoriaa opetellut ja anatomisella
kumikäsimallilla tipan laittamista harjoitellut, ei ne opiskelukaverin suonet
vain tuntuneet pysyvän paikoillaan neulan ja kanyyliputken ympärillä. Onneksi
en ollut ainoa onnistumiskokemusta vaille jäänyt ja suunnitteilla onkin uhrata
kaveriporukastamme useammankin kädenselän laskimot pienelle harjoittelulle
tässä tulevan syksyn aikana. Kyllä mäkin sen kanyylin vielä joskus paikoilleen
saan. Pakko.
Kaiken kaikkiaan näiden ensimmäisten viikkojen aikana olemme paitsi istuneet jo kymmeniä tunteja luennoilla, myös harjoitelleet
intensiivisesti potilaan haastattelemista eli anamneesin ottamista sekä eri
elinryhmien kliinistä testaamista eli lääketieteellinen statuksen tekemistä.
Omalla kohdallani on myös jo ensimmäinen kahdesta tämän syksyn aikana
suoritettavasta lääketieteellisestä ruumiinavauksesta eli obduktiosta
suoritettuna. Intensiiviset kahdeksan viikkoa jo takana siis.
Silti on pakko todeta, että toistaiseksi ehkä koko klinikan alun jännittävyys ja kiehtovuus kiteytyi ehdottomasti Potilaan tutkiminen-opintojaksoon kuuluvaan pakolliseen kahdeksan tunnin työvuoroon KYSillä. Se, että ensimmäisen kerran pääsi pukemaan päälleen sairaalan siniset smurffit, KYSin kulkukortin ja astella traumakirurgian vuodeosastolle seuraamaan ohjaavaa hoitajaa tämän työvuoron ajan varmisti viimeistään omat tuntemukseni siitä, että olen oikealla alalla. Nimittäin kyseisen vuoron ajan paitsi juttelin osastolla olevien potilaiden kanssa, pääsin myös tekemään pieniä toimenpiteitä sekä mittaamaan muun muassa happisaturaatiota sekä verenpainetta. Kliininen työ on vain niin parasta.
Ensi viikolla onkin sitten edessä ensimmäiset omien potilaidemme haastattelut ja tutkimiset. Vaikka nimenomaan tätä vaihetta kliinisessä opiskelussa onkin odottanut kovasti jo pitkään, valehtelisin jos väittäisin ettei sen alkaminen jännittäisi yhtään. Täytynee nyt viikonloppuna kerrata vielä aiheeseen kuuluvat olennaiset osa-alueet ja hankkia siten älyllistä itseluottamusta omaan tekemiseen.
Huh. On tää niin parasta.
***
-E
