Pyörtyilevä kirurgi

Heräsin tänä aamuna poikkeuksellisen väsyneenä, sillä olin edellisenä iltana pyörinyt hermostuneena monta tuntia sängyssä pystymättä kuitenkaan nukkumaan. Tänään oli nimittäin tiedossa fuksivuoteni ja myös koko lääkisputkeni ensimmäinen dissekoiminen ja kohteena siellä alaraajan yhteydestä tuttu kaveri. Nimittäin polvi. 

Kaikki meikäläiselle läheiset ihmiset tietävät, kuinka herkkä kehonalue polvi mulle on. Joitakin vuosia aiemmin, kun tanssin vielä tosi aktiivisesti, oli polviini kehittynyt mitä todennäköisimmin jonkin sortin rasitusvamma, sillä ne kipuilivat silloin todella paljon. En tuohon aikaan kestänyt polviini koskettavan lainkaan, enkä kivun aiheuttaman pelon psykologian seurauksena pystynyt myöskään koskemaan muiden polviin, saati liioin edes katsoa muiden koskevan omia polviaan! Muuttaessani Turkuun vuonna 2014 ja tanssin jäädessä tuolloin tauolle rauhottuivat polvieni kipuilut, mutta edelleenkään en pystynyt antaa kenenkään koskea polviani. Tai koskea muiden polvia. Tai katsoa muiden koskevan omia polviaan. Eri nettilähteiden  antamien määritelmien perusteella mulle oli kehittynyt polviin liittyvä fobia. Ja nyt mä olin menossa leikkelemään niitä.

Astun dissektiosaliin ja puen labratakin päälle. Harkkatunti alkaa polven kliinisen tutkimisen harjoittelulla. Opiskelukaveri asettuu pöydälle makaamaan ja toinen tarttuu varmoin ottein tämän polvilumpiosta kiinni. Yritetään vetää sääriluuta poispäin polvesta. Työntää sitä kohti polvea. Liikkuuko? Ei liiku. Hyvä, ristisiteet ovat kunnossa. Tartutaan polven vastakkaisilta puolilta kiinni ja yritetään työntää reisiluuta ja sääriluuta eri suuntiin. Liikkuuko? Ei liiku. Hyvä, kollateraaliligamentit ovat kunnossa. Tartutaan polvilumpiosta uudelleen kiinni ja fleksoidaan ja ekstensoidaan polvea vuoron perään. Tuntuuko naksumista polvilumpion sivuilla? Ei. Hyvä, nivelkierukat ovat kunnossa. Voin pahoin. 

Seuraavaksi on aika ottaa teurastamolta saapuneet sian polvet esille ja homma aloitetaan skalpellin käytön esittelyllä. Vastuuopettaja viiltää sillä polvilumpion irti ja näyttää sen alta paljastuvaa nivelonteloa niin, että polven rakenteet narisee ja naksuu liitoksissaan. Tunnen, kuinka yhtäkkiä äänet alkavat vaimeta ympäriltäni ja näkökenttäni sumenee. Luulen hetken tilani johtuvan aamulla liian suuresta kahvimäärästä suhteessa juomaani vesilasiini ja kärsiväni siten nestehukasta. Kylmä hiki valuu ihoani pitkin, kun käyn hörppäämässä vähän vettä. Palaan takaisin opetuspöydän ääreen ja silloin se tapahtuu: näkökenttä sumenee ympäriltäni ihan täysin ja kuulen vain pitkää piippausta pääni sisältä. Otan tukea tiskipöydästä ja opettaja tulee taluttamaan minut tuolille istumaan. 

Hieman mustaa huumoria kehiin

En ole ikinä ollut verikammoinen. En ikinä ole pelännyt edes leikellä ruumiinosia luonnontiedelukioni bilsan tunneilla, kun oppitunnille tuotiin sydämiä ja silmämunia ihmisbiologian havainnollistamiseksi. Siis miksi juuri nyt, kun olen aloittanut lääkiksen? Koen hetken aikaa pientä henkistä tuskaa ajatellessani kirurgin haaveammattini murenevan aika-avaruuteen, mutta tulen siihen tulokseen, että pyörrytyksen on johduttava nimenomaan tuosta polvesta. Juttelen opettajan kanssa hieman harkkatunnin aikana tokenemiseni ohessa ja hän vakuuttaa reaktioni olevan aivan normaalia ja että noihin epämiellyttäviinkin leikkelytilanteisiin tottuu ajan kanssa. Päätän uskoa häntä. Lääkikseen tulevat opiskelijatkin ovat vain ihmisiä eivätkä kaikki opiskeluajan kokemukset ole välttämättä aluksi kaikkein helpoimpia käsitellä. Päätän pyrkiä pääsemään fobiastani eroon pala palalta, vauvan ensiaskelin. Seuraava mahdollisuus koittanee heti tammikuussa, kun leikkelypöydällä on sian polven sijaan ruumiinsa lääketieteelle testamentannut vainaja. I can do this. Sitä paitsi ainahan sitä voi opetella jonkin toisen tavan testata terveyskeskuksen vastaanotolla refleksin toimintaa, kuin kopauttaa polvea. Eiks niin...?

***

-E

Read more

Kulinaristisuutta arkeen

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin anatomiantäyteiset, etten ole ehtinyt kirjoittamaan blogia niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan! Kävin tosiaan noin kuukausi takaperin poikaystäväni kanssa lunastamassa isäni maaliskuussa antaman synttärilahjan, nimittäin lahjakortin ravintola Farangin maistelumenuseen. Meillä oli onneksi jo hieman kokemusta maisteluaterioinnista Turun Smöristä, joten tämä kauhukaksikko tiesi sentään teorian tasolla, mitä odottaa kattauksen etenemiseltä. Se ainakin oli varmaa, että hieno ilta oli tiedossa.

Ravintola Farang on Helsingin sydämessä Luonnontieteellisen museon vieressä Taidehallin tiloissa sijaitseva moderni kaakkois-aasialainen ravintola, jolle Michelin-opas on jo usean vuoden ajan myöntänyt Bib Gourmand -merkinnän osoituksena paikan erinomaisesta hinta-laatusuhteesta. Tumma ja lämminhenkinen tila kohdennetuilla valaistuksilla antaa paikalle modernin hämyisen tunnelman ja vanha hallimiljöö itsessään pitää huolen paikan mystisyydestä.

Otimme maistelumenun vege -versiona, joten illan aikana tofu ja sienet saivat ihan uudet ulottuvuudet aasialaisen ruokakulttuurin muodossa riisin kavereina. Vaikka kukin annos oli jo itsessään kooltaan pieni ja me vielä yritimme parhaamme mukaan ennakoida kaikkia seitsemää ruokalajia, oli jälkiruoan jälkeen vatsat täytetty kyllä kerralla kokonaiseksi viikoksi. En pysty käsittämään niitä tyyppejä, jotka selviytyvät 15 ruokalajin kattauksista kunnialla. Ehkä tämäkin ruokailumuoto on taitolaji, jota tulisi treenata säännöllisesti, jotta siinä voisi menestyä...

Kaiken kaikkiaan ilta oli upea kokemus ja toi todellakin sitä kuuluisaa pientä luksusta arkeen. Oli myös hienoa löytää tällainen helmi Helsingin syövereistä varsinkin, kun oma ravintolakokemukseni pääkaupunkiseudulla on rajoittunut jo pitkään vain keskustan Vapianoon ja Iguanaan. Ehkä sitä pitäisi alkaa tutkiskella omaa kotikaupunkiaankin astetta tarkemmalla silmällä, eikä vain Turkua ja Kuopiota, heh.

Mutta kuten aina pienen hemmottelun jälkeen, pudotus arkeen tapahtuu surullisen kuuluisasti käytännössä aina liian kovaa ja korkealta. Mama -nuudelit ja kaurapuuro tosin pelastavat monen opiskelijan loppukuun viimeiset päivät, joten tähän tuttuun ja turvalliseen on kiitettävän miellyttävää palata pienen syrjähypyn jälkeen. Kiitos tästä siis Farangille.

-E

Read more

Valelääkäri (LT1 terveyskeskuspäivät)

Viime viikolla koitti jo pidempään jännitetty kaksipäiväinen, kun meidän fuksien vuosikurssi pakkasi uunituoreet ja klinikkavalmiit sisäkenkänsä sekä anatomian atlakset (tai vähintään jotkin anatomian flashcardsit) reppuihin ja laukkuihin, ja suuntasi kohti terveyskeskuspäivien paikkakuntia. Itse olin syyskuun puolella järjestetyllä TK -ilmoittautumisella päätynyt rustaamaan nimeni Joensuun terveyskeskukseen. Isovanhempani sattuvat asumaan kyseisellä paikkakunnalla, joten reissu ei mahdollistanut ainoastaan vuorenvarmaa majoituspalvelua, vaan samalla myös heidän näkemisensä pitkästä aikaa. Mutta turha sitä on kiistää, etteikö olisi ollut mukavaa myös lähteä torstaiaamuna jo ennen auringonnousua kohti ensimmäistä kosketusta lääkärin elämään suoraan mummon aamupalapöydän äärestä...

Terveyskeskuspäivät ovat osa meidän Johdatus lääketieteeseen (JOL) -kurssia ja sen tarkoituksena on perehdyttää uunituoreet lääketieteen fuksit siihen, mitä terveyskeskustyö ja ennen kaikkea lääkärin työ käytännössä on. Meidän tehtävä vierailulla oli seurata hiljaa ja asiantuntevan näköisinä huoneen nurkasta meitä ohjaavan lääkärin vastaanottoa ja kiinnittää huomiota tämän ja potilaan väliseen vuorovaikutukseen. Näistä parista TK -päivästä kirjoitettiin sitten vierailun jälkeen raportti kurssin suorittamiseksi. 

Jännitin torstaiaamuna terveyskeskukselle lähtöä aivan järjettömän paljon, mutta päästessäni paikan päälle ja saadessani lääkärintakin harteilleni mukavien ihmisten opastaessa koko ajan vieressä, rauhoittui panikoiva mieleni nopeasti. Seurasin ensimmäisenä päivänä yhteensä viittä eri henkilöä: kahta sairaanhoitajaa ja kolmea lääkäriä. Toinen päivä vierähti sitten vain yhden ohjaavan lääkärin vastaanottoa seuratessa. 
Olin aikaisemmin pitänyt melkein itsestäänselvyytenä sitä, että terveyskeskuslääkärin työ on verrattain melko tylsää toimistossa istumista kaikki päivät läpeensä, mutta todellisuus olikin jotain aivan muuta. Potilaita oli päivän aikana laidasta laitaan eri ikäluokista mitä moninaisimmilla taudinkuvilla ja lääkärin diagnoosin kehittymistä pala palalta oli jännittävää seurata vierestä. Sain vastauksia moniin mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin ja ennen kaikkea meikäläiselle selvisi, mitä ne lääkärit oikein tekevät potilaan lähdettyä sieltä vastaanottohuoneesta. 

Kaikkihan tietää sen tunteen, kun odottaa käytävässä omaa vuoroaan ja edellinen potilas lähtee lääkärin huoneesta. Aikaa kuluu. Ja kuluu. Ja sä vaan odotat. Ehdit jo kuvitella lääkärin juomassa kahvia ja pelaamassa pasianssia jalat nostettuna työpöydälle, kun hän avaakin oven ja kutsuu sinun nimeäsi käymään peremmälle. Mikä on tuo lääkärien välitaukojen salaisuus?
Sillä hetkellä, kun potilas lähtee resepti kourassaan vastaanotolta, alkaa lääkäri kirjoittamaan (tai sanelemaan, kuten yllättävän moni lääkäri näytti tekevän) äskeisestä käynnistä sairaskertomusta potilastietojärjestelmään, kirjoittamaan lähetteitä tai täydentämään potilasta koskevia lomakkeita. Tämän jälkeen alkaa seuraavan potilaan sairaskertomushistorian lukeminen ja täten tulevaan potilaaseen etukäteen perehtyminen. Vasta tämän jälkeen potilas kutsutaan sisälle. Vastaanottoaikojen lipsuminen aikataulusta ei koko tämän prosessin valossa olekaan enää niin mahdotonta ymmärtää!

Parasta TK -päivissä oli kyllä ennen kaikkea se, että lääkärit ja hoitajat antoivat minunkin osallistua joidenkin potilaiden tutkimiseen! Pääsin muun muassa kuuntelemaan stetoskoopilla keuhko- ja sydänääniä niin seniorilta kuin 6 viikkoiselta vauvaltakin, katsomaan potilaan tulehtunutta korvaa (hoitaja antoi minun vieläpä katsoa hänen omaa tervettä korvaansa ihan vain vertailun vuoksi potilaan lähdettyä!) sekä tunnustelemaan hanskoin turvonnutta leikkaushaavaa. Molempina päivinä pääsin myös mukaan TK:n toimenpidehuoneeseen seuraamaan jopa kirurgisiksikin luonnehdittavia haavan tikkauksia ja koepalan ottoa. 

Näiden kahden päivän jälkeen katosi todellakin viimeisetkin epäilykset siitä, etteikö tämä olisi oikea alani. Fiilikset olivat niin katossa, kun lähdin terveyskeskuksesta perjantaina, että ohikulkijatkin saivat osansa onnellisen fuksin leveästä hymyilystä! Nyt täytyisi vain malttaa opiskella huolella tämä prekliininen, vaikka mieli hinkuisikin jo klinikkaan... :) Motivaatio anatomian pänttäykseen saikin yhtäkkiä ihan uudet mittasuhteet.

-E   

Read more