Terveyskeskuspäivät ovat osa meidän Johdatus lääketieteeseen (JOL) -kurssia ja sen tarkoituksena on perehdyttää uunituoreet lääketieteen fuksit siihen, mitä terveyskeskustyö ja ennen kaikkea lääkärin työ käytännössä on. Meidän tehtävä vierailulla oli seurata hiljaa ja asiantuntevan näköisinä huoneen nurkasta meitä ohjaavan lääkärin vastaanottoa ja kiinnittää huomiota tämän ja potilaan väliseen vuorovaikutukseen. Näistä parista TK -päivästä kirjoitettiin sitten vierailun jälkeen raportti kurssin suorittamiseksi.
Jännitin torstaiaamuna terveyskeskukselle lähtöä aivan järjettömän paljon, mutta päästessäni paikan päälle ja saadessani lääkärintakin harteilleni mukavien ihmisten opastaessa koko ajan vieressä, rauhoittui panikoiva mieleni nopeasti. Seurasin ensimmäisenä päivänä yhteensä viittä eri henkilöä: kahta sairaanhoitajaa ja kolmea lääkäriä. Toinen päivä vierähti sitten vain yhden ohjaavan lääkärin vastaanottoa seuratessa.
Olin aikaisemmin pitänyt melkein itsestäänselvyytenä sitä, että terveyskeskuslääkärin työ on verrattain melko tylsää toimistossa istumista kaikki päivät läpeensä, mutta todellisuus olikin jotain aivan muuta. Potilaita oli päivän aikana laidasta laitaan eri ikäluokista mitä moninaisimmilla taudinkuvilla ja lääkärin diagnoosin kehittymistä pala palalta oli jännittävää seurata vierestä. Sain vastauksia moniin mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin ja ennen kaikkea meikäläiselle selvisi, mitä ne lääkärit oikein tekevät potilaan lähdettyä sieltä vastaanottohuoneesta.
Kaikkihan tietää sen tunteen, kun odottaa käytävässä omaa vuoroaan ja edellinen potilas lähtee lääkärin huoneesta. Aikaa kuluu. Ja kuluu. Ja sä vaan odotat. Ehdit jo kuvitella lääkärin juomassa kahvia ja pelaamassa pasianssia jalat nostettuna työpöydälle, kun hän avaakin oven ja kutsuu sinun nimeäsi käymään peremmälle. Mikä on tuo lääkärien välitaukojen salaisuus?
Sillä hetkellä, kun potilas lähtee resepti kourassaan vastaanotolta, alkaa lääkäri kirjoittamaan (tai sanelemaan, kuten yllättävän moni lääkäri näytti tekevän) äskeisestä käynnistä sairaskertomusta potilastietojärjestelmään, kirjoittamaan lähetteitä tai täydentämään potilasta koskevia lomakkeita. Tämän jälkeen alkaa seuraavan potilaan sairaskertomushistorian lukeminen ja täten tulevaan potilaaseen etukäteen perehtyminen. Vasta tämän jälkeen potilas kutsutaan sisälle. Vastaanottoaikojen lipsuminen aikataulusta ei koko tämän prosessin valossa olekaan enää niin mahdotonta ymmärtää!
Parasta TK -päivissä oli kyllä ennen kaikkea se, että lääkärit ja hoitajat antoivat minunkin osallistua joidenkin potilaiden tutkimiseen! Pääsin muun muassa kuuntelemaan stetoskoopilla keuhko- ja sydänääniä niin seniorilta kuin 6 viikkoiselta vauvaltakin, katsomaan potilaan tulehtunutta korvaa (hoitaja antoi minun vieläpä katsoa hänen omaa tervettä korvaansa ihan vain vertailun vuoksi potilaan lähdettyä!) sekä tunnustelemaan hanskoin turvonnutta leikkaushaavaa. Molempina päivinä pääsin myös mukaan TK:n toimenpidehuoneeseen seuraamaan jopa kirurgisiksikin luonnehdittavia haavan tikkauksia ja koepalan ottoa.
Näiden kahden päivän jälkeen katosi todellakin viimeisetkin epäilykset siitä, etteikö tämä olisi oikea alani. Fiilikset olivat niin katossa, kun lähdin terveyskeskuksesta perjantaina, että ohikulkijatkin saivat osansa onnellisen fuksin leveästä hymyilystä! Nyt täytyisi vain malttaa opiskella huolella tämä prekliininen, vaikka mieli hinkuisikin jo klinikkaan... :) Motivaatio anatomian pänttäykseen saikin yhtäkkiä ihan uudet mittasuhteet.
-E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti