sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

LK4 Kandikesä: Lääkärin viransijaisena Helsingissä

Siis mua ei ole koskaan aikaisemmin jännittänyt niin paljon matkustaa kotikaupunkiini Helsinkiin, kuin sunnuntaina 16.5.2021. Vatsanpohjassa vilisi perhosia ja koko nelituntisen junamatkan nieleskelin turhaan kurkusta palaa, joka ei sieltä millään tahtonut poistua. Olin matkalla ensimmäisiin lääkärintöihin kokonaiseksi 2,5 kuukaudeksi ja siltä se myös tuntui.

Vaikka kumpikin vanhemmistani asuu pk-seudulla, ei porukoiden luona majoittuminen käynyt mulla edes harkinnan alla, kun mietin eri majoitusvaihtoehtoja kesän ajaksi. Koin tarvitsevani uuden työn ulkopuolella sen verran omaa tilaa, että sitä ei isän tai äidin nurkissa olisi välttämättä tarpeeksi saanut. Olin sopinut työt Helsingin Laakson sairaalaan jo vuoden 2020 syksyllä, joten aloin tiedustelemaan asuntotarjontaa hyvissä ajoin kevään kuluessa eri Facebook-ryhmien kautta. Helsingin asuntotarjonnan hintavuus pelotti hieman etukäteen, sillä en kokenut tarkoituksenmukaiseksi käyttää kesätyöpalkastani suurinta osaa vain kohdekaupungissa majoittumiseen varsinkin, kun maksettavana olisi myös Kuopion asunnon vuokra. Facebook-tiedustelu osoittautui kuitenkin oikeaksi taktiikaksi ja löysin kuin löysinkin budjettiini sopivan tukikohdan kesäkuukausiksi. Vieläpä ihan kävelymatkan päästä Laakson sairaalaa!

Laakson sairaalan kautta työntekijät saivat työsuhde-etuna Helsingin kaupunkipyörät käyttöönsä!



Aloitin työt maanantaina 17.5. ja ensimmäinen päivä alkoi uusien työntekijöiden perehdytyksellä sekä Apotti-koulutuksella. Odotin Apotin kanssa työskentelyä vähän varautunein fiiliksin, sillä mielikuvani kyseisestä potilastietojärjestelmästä perustui luonnollisesti ainoastaan sen ympärillä käytäneen (negatiivissävytteisen) uutisoinnin varaan. Vielä itse koulutustilaisuus ei tuota mielikuvaa kauheasti muuttanut, mutta en antanut sen lannistaa. "Töissä oppii sitten" rohkaisin itseäni, kun kävelin koulutuksesta kohti minulle osoitettua infektiokohorttiosastoa, jolla työskentelisin seuraavat kuukaudet. 



Infektiokohorttiosasto on osasto, johon Laakson sairaalassa sijoitetaan kaikki infektioeristystä vaativat potilaat. Tällaisia on esimerkiksi MRSA- ja ESBL-kantajat sekä luonnollisesti Covid-potilaat. Koronan suhteen tilanne rauhoittui kesän edetessä Helsingissäkin sen verran, etten käytännössä hoitanut itse ainuttakaan koronapotilasta kesätöideni aikana (koronaepäilyjä sen sijaan tuli vastaan aina silloin tällöin, joten pisaraeristyksen suojavarustukset tuli kyllä tutuiksi). Onneksi työpaikan kautta sai koronarokotteen todella nopeasti töiden alettua, joten meikäläisenkin olkavartta koristi ensimmäisen viikon ajan tuo kesän 2021 kuumin asuste.

MRSA- ja ESBL-kantajuus tarkoitti potilasaineksen suhteen monipuolisuutta, mistä tykkäsin todella paljon. Nimittäin toisin kuin monet muut Laakson osastot, jotka olivat selkeästi profiloituneet jonkin tietyn lääketieteellisen ongelman hoitoon (aivoverenkiertohäiriöt, murtumakuntoutus, haavaosasto), infektiokohorttiin sijoitettiin potilas vain ja ainoastaan bakteerikantajuuden vuoksi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että potilaiden varsinainen tulosyy saattoi olla miltei mitä vain maan ja taivaan väliltä. Noiden kahden ja puolen kuukauden aikana pääsinkin hoitamaan mm. lonkkamurtumasta kuntoutujia, keuhkoahtaumatautia, elektrolyyttihäiriöitä, diabetestä, kroonisia haavoja, verenmyrkytyksiä sekä neurologisia ongelmia. Ainoa yhdistävä tekijä kaikilla osaston potilailla oli se, että heitä käytiin tapaamassa kosketuseristyksen mukaiset suojaimet päällä. 
Toisin kuin muilla osastoilla, perinteistä lääkärinkiertoa ei infektiokohortissa toteutettu eristysjärjestelyjen vuoksi, vaan potilaita tavattiin ja tutkittiin silloin, kun jotain akuuttia ja reagointia vaativaa sattui ilmenemään. Myöskään lääkärintakkia ei meidän osastolla pidetty hygieniasyistä, vaan kaikilla oli tällaiset likaa paremmin hylkivät vihreät smurffit.



Ensimmäinen viikko oli luonnollisesti todella uuvuttava, sillä kaikki oli uutta: potilastietojärjestelmä, työyhteisö, sairaalan käytävät, toimintamallit osastolla sekä tietysti itse potilaat, joita kandin hoidettavaksi tyrkättiin heti ensimmäisenä päivänä yhteensä kymmenen kappaletta. Yhtäkkiä se lääkiksen koulunpenkillä hankittu teoria piti muuntaa käytännön osaamiseksi ja osata ottaa kantaa niinkin suuriin asioihin, kuin ”jatkaako potilaan kestokatetria vaiko poistaa se”. Monta kertaa avasin toiveikkain silmin Terveysportin vain sulkeakseni sen viiden minuutin selailun jälkeen pettyneenä ja vailla vastausta lukuisiin kysymyksiini. 
Näissä tilanteissa pelastukseksi muodostui aivan pettämätön seniorituki, joka Laaksossa oli saatavilla. Olen aina loistanut koulussa tyhmien kysymysten esittäjänä ja nyt jos koskaan hyödynsin tätä erikoislahjaani päivittäin. Vieläpä hyvällä menestyksellä, sillä kyselemisen myötä kasvoi pikkuhiljaa myös itseluottamus itsenäisten päätösten tekemistä kohtaan. Kuukauden töissä oltuani hoitajat, potilaat ja osaston toimintamallit olivat jo melko tuttuja ja asioihin oli helpompi ottaa kantaa ilman ylemmän tahon jatkuvaa konsultointia. Rinnassa komeilevassa kynätaskussa oleva nimikyltti ”VS Lääkäri” ei siis ahdistanut enää aivan niin paljon, kuin mitä ensimmäisellä viikolla.


Mua on aina jännittänyt puheluiden soittaminen aivan sairaasti. Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen työskentelin lyhyen aikaa jopa puhelinmyyjänä helpottaakseni tätä kammoa, mutta tuloksetta. Jos arjessa tarvitsee asioida jonkin ongelman tiimoilta asiakaspalvelijan kanssa, valitsen aina sähköpostin. Aina. Ei poikkeuksia. Harmillisesti olen kouluttautumassa kuitenkin ammattiin, jossa puheluita täytyy ja pitää pystyä soittamaan. Ja tämä tuli harmillisen nopeasti selväksi pian kesätöiden alettua... 
Jo ensimmäisen viikon aikana tuli eteen parikin tilannetta, jossa piti konsultoida eri alojen erikoislääkäreitä potilaan jatkohoidosta. Pelkkä ajatuskin vaihdenumeron näppäilemisestä puhelimeen ja vieläpä siihen soittamisesta sai sykkeen aivan pilviin. Kurkkuun ilmestyi pala, jota ei pystynyt nielemään ja hieman turhankin konkreettinen pahoinvoinnin aalto pyyhkäisi ylitse. Ääni alkoi täristä ja siinä vaiheessa, kun konsulttilääkäri vastasi puhelimeen menivät sanat täysin sekaisin. Onneksi monet konsultoitavat olivat todella mukavia ja jaksoivat kärsivällisesti kuunnella kandin sopertamat esitiedot, vaikkeivät ne alkuun noudattaneetkaan välttämättä mitään punaista lankaa. Ja mitä useammin puheluita joutui soittamaan (=useasti), alkoivat ne pikkuhiljaa helpottamaan. Tapaan tosin edelleen näin 2kk töissä olleenakin kirjoittaa itselleni erilliselle Word-paperille potilaan taustat ja hoidon käänteet lyhyesti päivämäärineen ja labratuloksineen, jotta punainen lanka ei vain katoaisi kesken puhelun ja konsultin esittämiin olennaisimpiin lisäkysymyksiin löytäisin nopeasti vastauksen. Taktiikka on toistaiseksi toiminut todella hyvin, eikä pahempia jäätymisiä puhelimessa ole enää tullut.
Ehkä hieman yllättävänä käänteenä on omaisille soittaminen osoittautunut mulle henkilökohtaisesti helpommaksi, kuin mitä muille lääkäreille osoitettavat konsultaatiopuhelut...


"Älä vaan soi"
Laakson sairaala on nelirakennuksinen kompleksi paksun kivimuurin rajaamalla alueella. Rakennuksista kolme ovat peruja 1920-30 luvuilta, jolloin sairaala toimi tuberkuloosisairaalana. Rakennusten seinät ovat aikakaudelle tyypillisesti paksut, huoneet korkeat ja ikkunalaudat syvät. Ja lämpöeristys olematon. Kun koko Suomen läpi pyyhkäissyt helleaalto iski, kuumeni sairaalan sisätilat siinä samalla. Tuulettimia saimme käyttää, mutta ilmalämpöpumppuja ei ollut saatavilla. Kun puimme päälle eristyspotilaan tutkimista varten asianmukaiset suojaimet (muovinen essu, käsineet, maski), alkoivat hikinorot virrata pitkin selkää alta kahden minuutin. Vettä join pelkästään työpaikalla ollessani liki kolme litraa, joista puolikas tarjottiin työnantajan toimesta kivennäisvetenä. 
Jos olot olivat paikoin tukalat työntekijöillä, niin sitä ne olivat paikoin potilaillakin. Riittävään juomiseen ja syömiseen motivoiminen tuntui noina viikkoina olevan monen kohdalla sitä parasta mahdollista hoitoa.
Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka pukevat villapaidan päälle siinä vaiheessa, kun lämpötila alittaa 20 asteen. Näin ollen vallalla olleet liki 30 asteen helteet olivat mulle henkilökohtaisesti pelkkää unelmaa, sillä kerrankin ei tarvinnut ulos lähtiessä miettiä, että tarkeneeko lyhythihaisella vaiko ei. Lämpimistä kesäöistäkin tuli nautittua toden teolla.

Työnantaja tarjosi työntekijöille aina yhden kivennäisvesipullon päivässä, ja niitähän meni!







"Saako kesätöitä hyväksiluettua osaksi lääketieteen opintoja?"

Laakson sairaala on Helsingin kaupunginsairaala ja kuuluu siten perusterveydenhuollon piiriin. Jos ajatellaan Kuopion lääkiksen opetussuunnitelmaan kuuluvia pakollisia keskussairaalatasoisia amanuenssuureja (sisätaudit ja/tai kirurgia yhteensä 2kk edestä), ei työjaksoani Laaksossa voi automaattisesti hyväksilukea osaksi opintojani. Niinpä laitoin sisätautien vastuuopettajalle asiasta erikseen sähköpostia ja kysyin hyväksilukumahdollisuuksista henkilökohtaisesti. Vastaukseksi sain, että perusterveydenhuollon yksikkö ei koidu ongelmaksi, mikäli amanuenssuurien pakollinen 30 tunnin päivystysvelvoite täyttyy. Siispä eikun kyhäämään sähköpostiviestiä ylilääkärille.
Laaksossa ei ole omaa päivystysosastoa, vaan seudun päivystys tapahtuu HUSin toimipisteissä Haartmannissa ja Töölössä. Sen sijaan öisin sairaalalla päivystää ns osastopäivystäjä, joka vastaa virka-ajan ulkopuolella tapahtuvista akuuteista ongelmista sairaalan sisällä. Osastopäivystäjältä vaaditaan LK5 oikeudet, mutta nelosen kandina päivystys onnistuu seniorin kanssa amanuenssin roolissa. Ja tämähän sopi minulle vallan mainiosti. 
Päivystysaika Laaksossa on klo 15-08 välisenä aikana eli yhdestä yliyön kestävästä päivystyksestä kertyy tunteja yhteensä 17. Näin ollen riitti, että sovin seniorini kanssa kaksi yöpäivystystä heinäkuulle saadakseni kasaan tuon 30 pakollista päivystystuntia. 

Olen aikaisemmin viettänyt KYSin päivystyksessä yhden yön osana kolmannen vuoden sisätautien seurantoja. Silloin suurin haaste oli pelkästään hereillä pysyminen, mutta nyt täytyi olla myös toimintakykyinen yön aikana ilmenevien hälyytysten aikana univajeesta huolimatta. Onneksi osastopäivystäjänä tarjoutuu mahdollisuus nukkua pari tuntia aina silloin tällöin, joten ihan täydellisessä univajeessa ei yötä tarvinnut viettää. Sairaalan petausvaatteetkin tuli testattua ja todettua siinä samalla erittäin oivallisiksi nukkua.




Sen on kyllä huomannut, että unen tarve on kasvanut ihan räjähdysmäisesti kuluneen kesän aikana. Vaikka nukkuisi yössä sen täydet 7-8 tuntia, joilla muutoin pärjää ongelmitta ympäri vuoden, on nykyään loppuviikkoa kohden jo aivan nuutunut ja viikonloppu kuluukin univelkoja pois nukkuessa. 
Näin ollen olen pyrkinyt huolehtimaan erityisen paljon töiden jälkeisestä vapaa-ajasta. Muistan nimittäin viime vuonna kolmosen manuna Kajaanissa ollessani päivieni kuluneen pitkälti sairaala-kauppa-majapaikka akselilla. En töiden jälkeen juurikaan etsinyt mitään vapaa-ajan aktiviteetteja arkea piristämään ja se näkyi kyllä nopeasti viihtyvyydessä. Samaan en halunnut päätyä tänä kesänä ja koska olen itse Helsingistä kotoisin, oli tuo kohtalo oikeastaan melko helpostikin vältettävissä. Monet kaverini asuvat nimittäin jo valmiiksi pk-seudulla, joten näkeminen ja töiden jälkeinen yhteinen puuhastelu oli helposti toteutettavissa. Erityisesti näinä upeina kesäkeleinä tuli yhteisestä ajasta todella otettua kaikki irti.









Töistä kunnolla palautuminen vaatii omalla kohdallani myös säännöllistä treenaamista, jotta aivot pääsee nollautumaan päivän jälkeen kunnolla. Olen harrastanut Kuopiossa crossfittia CFKn salilla syksystä 2018 alkaen, mutta pistin jäsenyyteni siellä tauolle nyt kesänajaksi. Helsingistä käsin ei nimittäin olisi ollut taloudellisesti eikä ajallisesti kovin järkevää matkata Kuopioon viikonloppuisin vain treenien vuoksi. Toisaalta en halunnut myöskään hyvän treeniputken katkeavan kesätöiden takia. Niinpä aloin etsimään korvaavaa salia Helsingistä paitsi Googlen, myös Jodelin kautta. Pitkän pähkäilyn jälkeen päädyin Kampissa sijaitsevaan Crossfit Basementin saliin puhtaasti sen kätevän sijainnin vuoksi. 
Laakson sairaalasta olen päässyt pyöräillen noin 15 minuutissa treenille aina töiden jälkeen, minkä myötä olenkin onnistunut treenaamaan noin 4-5 kertaa viikossa koko kuluneen kesän ajan. Kehitystäkin on tullut, joten innolla odotan Kuopion kotisalille palaamista uusien vinkkien ja oivallusten kanssa.



Käsien desinfioiminen seuraavana päivänä töissä ei ollut erityisen nautinnollista.


:D


Nyt kun tätä tekstiä kirjoitan, on töitä enää viimeinen viikko jäljellä. Kesä on kulunut aivan valtavan nopeasti, mutta samaan aikaan tuntuu ensimmäisestä työviikosta ja sen aikana läpikäydyistä tunneskaaloista olevan ikuisuus. Ei tässä tietenkään olla vielä lähellekään valmiita lääkäreitä, mutta kyllä sitä koki aivan valtavan kasvun kuluneen 2,5 kuukauden aikana. Enää ei tunnu niin kaukaiselta ajatukselta, että joku päivä se lääkärintakki todella lepäisi myös omilla harteilla (ei sillä, että se tänäkään kesänä olisi kauheasti levännyt infektio-osaston vuoksi, haha). 
Vaikka nautin kuluneesta työjaksosta ja kesäisestä Helsingistä sydämeni kyllyydestä, odotan jo kovasti edessä olevaa parin viikon lomaa Keski-Suomessa ja sen jälkeen alkavaa viidettä lääkisvuotta Kuopiossa. Täytyy nauttia siitä tutusta ja turvallisesta koulunpenkistä nyt, kun vielä voi... <3


***
-E

 

keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Juhannus 2021 puhelinkuvina

Juhannus vietettiin tänäkin vuonna Keski-Suomessa. Koko pitkän viikonlopun ajan helteet helli, paarmat kiusasivat ja jokailtaisesta punkkitsekistä tuli nopeasti juhannusrutiini. Parasta kaikessa oli kuitenkin ihmiset, pistelevä nurmikko paljaiden jalkojen alla sekä huikeat kesäherkut, joita nautittiin tukka märkänä mönkijällä tehdyn uintireissun jälkeen. Voisipa juhannus jatkua aina vain. Se opiskelijan kesissä ehkä onkin harmillisinta, että upeista kesäkeleistä pystyy nauttimaan kunnolla vain viikonloppuisin (virallista lomaa kun ei töiden teolta ehdi juuri pitämään). Ottakaamme siis noista päivistä kaikki mahdollinen irti.

Tässäpä jakoon puhelimella räpsittyjä kuvia mun juhannusviikonlopulta<3

 









***
-E

maanantai 28. kesäkuuta 2021

LT4: Psykiatriaa, seinänmaalausta ja muutto uuteen kotiin!

 

Lääkiksen neljännen vuoden päätti minulla ja muulla B-ryhmällä psykiatrian blokki, joka (toisin kuin edeltäjänsä fysiatria, kirurgia, neurologia) pidettiin käytännössä kokonaan etänä. Helmi- ja maaliskuun aikana etänä pidetyt seminaariviikot olivat toisin sanoen pelkkää lämmittelyä verrattuna loppukevään sohvalla istumiseen. Päivät kuluivat pitkälti klo 9-12 Zoomissa näyttöä tuijottaen sekä erilaisia psykiatrisia tiloja ihmetellen ja loppupäivä seuraavan päivän tautitiloihin perehtyen. Erilaiset psykoosisairaudet, mielialahäiriöt sekä niiden hoitomahdollisuudet tulivatkin noiden viikkojen tutuiksi. Opittuja taitoja pääsi lopuksi testaamaan myös käytännössä hajautusviikolla Joensuussa huhtikuun lopussa! 



Jos koulun suhteen alkoi ilmetä pientä kisaväsymystä pikkuhiljaa horisontissa häämöttävän kesäloman lähestyessä, ei sen ulkopuolella tapahtuvat muut elämänmuutokset liioin helpottaneet asiaa... Meillä kävi nimittäin sellainen takaisku asumisratkaisujen suhteen, että vuokranantajamme joutui melko lyhyellä varoitusajalla irtisanomaan sopimuksemme Kuopion keskustan kaksiosta. Eipä siinä auttanut muu kuin mieli hieman maassa avata Vuokraoven nettisivut ja lähteä etsimään Kuopiosta uutta kaksiota opiskelujemme loppuajaksi. Onni onnettomuudessa sellainen löytyi varsin nopeasti ja eipä aikaakaan, kun uusi vuokrasopimus oli jo allekirjoitettu!
Asunnon vaihtaminen muusta kuin omasta tahdosta oli kuitenkin sen verran harmillinen käänne, että halusimme uudesta asunnosta tehdä mahdollisimman paljon itsemme näköisen, jotta siinä aidosti viihtyisi loput Kuopiossa vietettävistä opiskeluvuosista. Olimme keskenämme miettineet, kuinka mahtavaa olisi maalata yksi asunnon seinistä tehostevärillä. Mutta koska olemme asunnossa vuokralla, olimme melko skeptisiä tällaisen ehdotuksen menevän läpi vuokranantajallemme. Päätimme kuitenkin kysyä ja onneksi niin, sillä saimme kuin saimmekin maalausluvan!

Värisävyksi halusimme vihreään sävyyn taittavaa vaaleanharmaata ja pohdimme pitkään kahden sävyn väliltä: Tikkurilan Serpentiini sekä Flanelli. Näistä jälkimmäinen näytti kuitenkin värikartan perusteella paremmalta hieman varjoisalla seinällämme, sillä valotuksen kanssa tuo Serpentiini olisi tehnyt seinästä (ja siten myös huoneesta) aivan liian tumman. Päädyimme siis sävyyn Flanelli ja maalin kiiltoasteeksi olohuoneeseen sopivan himmeän.

Tikkurilan Serpentiini (oikealla) olisi ollut kyseiselle seinälle liian tumma.


Itse maalaushommien suhteen olimme kummatkin amatöörejäkin alempana raksamiesten hierarkiassa. Käytännössä tämä arvonimi tarkoitti sitä, että marssimme sormet suussa K-rautaan ja sanoimme ensimmäiselle vastaantulevalle myyjälle "Hei! Olemme maalaamassa seinää. Mitä kaikkea tarvitsemme?". 
Vastoin kaikkia odotuksia tämä paljastuikin aivan pettämättömäksi taktiikaksi. Meille osoitettiin kaikki tarvittava pensseleistä suojapaperiin ja maalarinteippiin, eikä meidän tarvinnut muuta kuin avata Youtuben ohjevideo "näin maalaat seinän". 
Maalausprosessi vei kokonaisuudessaan kaksi päivää ja käytännössä noin yhdeksän työtuntia. Ensimmäisenä päivänä lähinnä rajasimme maalattavaa seinää ympäröivät pinnat (muut seinät, katto, pistorasiat, lämpöpatteri...) suojapaperilla ja maalarinteipillä, sekä pesimme kohdeseinän seinäpesuaineella. 
Seuraavana päivänä puimmekin jo ylle pisimpään päivänvalolta piilossa olleet vaatteet, avasimme maalipurkin kannen ja rupesimme maalaushommiin. Ensimmäinen kerros Flanellia oli levitetty seinälle reilussa 30 minuutissa. Tämän jälkeen pyöritimme kilpaa peukaloita ja selasimme puhelimia noin 1,5 tunnin ajan, jonka jälkeen maalasimme toisen kerroksen. Poistimme rajausteipit lähes välittömästi kun toinen maalikerros oli levitetty, jotta teipit eivät ehtisi kuivua maalin mukana seinään kiinni. 
Siinä vaiheessa, kun olimme siivonneet maalausvälineet ja suojapaperit lattialta pois, näytti lopputulos jo todella hyvältä. 



Pari päivää maalausprojektin jälkeen saapuivat nuo tutun punaiset Niemen muuttolaatikot vanhalle asunnollemme vain päivää ennen vappuaattoa. Niemen sivuilla olevan ohjeistuksen mukaan laatikoita kannattaa tilata yhtä monta, kuin muutettavassa asunnossa on neliöitä. Vanhassa asunnossamme niitä oli 68. Ja ei, me emme tilanneet 68 laatikkoa. Tilasimme viisikymmentä ja nekin täyttivät kaikki nurkat niin tehokkaasti, että vappusimalla jouduttiin skoolaamaan laatikoiden muodostaman kapean käytävän varrella.
Vappu toikin tervetulleen hengähdystauon ympärillä tapahtuvan elämänmuutoksen keskelle, kun parin päivän ajaksi sai pitkästä aikaa vetää päälle opiskelijahaalarit sekä pistää päähän YO-lakki. Unohtamatta tietenkään mahdollisuutta viettää aikaa kaveriporukan kesken. Muuttopakkailujen jatkuminen 2.5. pienessä päänsäryssä toimi myös hyvänä loppubuustina ennen muuttopäivää...




Viimeiset muuttopakkailutko sujuisivat muka pelkästään pakatessa? Ehei, sehän nyt olisi liian helppoa. Tosisuorittaja tenttii kevään viimeiset tentit siinä samalla!
Psykiatrian blokin lopputentti ajoittui juuri muuttoamme edeltävälle päivälle, joten viimeiset valmistautumiset tuli rytmittää pakkailujen kanssa ristiin: "lue tunti, pakkaa tunti. Toista niin kauan, että nukahdat pystyyn". Stressitasot olivat korkealla, sitä ei käy kiistäminen, mutta tehokasta moinen työmäärän rytmitys todella oli! Kaikki sujuu myös nopeammin pieni tuli häntäluun alla.



Muuttopäivä koitti ja aamu alkoi 1,5 vuoden takaa tutulla tavalla eli KuoLOn pakun noutamisella yliopiston parkkipaikalta. Aamupäivästä hoidettiin pakun kanssa sellaisia asioita kuin parin Torista ostetun huonekalun noutaminen sekä pakollinen muuttopäivän Ikea-reissu. Iltapäivästä sitten starttasi itse muutto. Itse toimin uudella asunnolla vastaanottavana päänä lempihommassani eli käskyttämässä muita sekä ohjaamassa laatikoita ja huonekaluja oikeille paikoilleen. Auttamassa oli aimo liuta kavereita ja muutto olikin sen myötä jo parissa tunnissa hoidettu. Urakan jälkeen tilattiin porukalla pizzat, skoolattiin kokiksella uudelle kämpälle ja stressattiin yhdessä pian alkavia kesätöitä. Iltaan mennessä jäimmekin sitten kahdestaan keskelle uusia tuntemattomia neliöitä etsimään petivaatteita sun muita välttämättömyyksiä.
 Ensimmäinen yö uudessa asunnossa on aina yhtä ankea. Koko elämä on vielä laatikoissa, joiden sijainnista et ole sataprosenttisen varma ja koko kroppa niin väsynyt niiden nostelemisesta, ettet jaksa edes yrittää etsiä laatikoista niitä oikeita. Valoa ei vielä ole asennettu, joten illan pimetessä olet riippuvainen siitä yhdestä pöytälampusta, jonka sait ohimennen kiinnitettyä pistorasiaan muuton tuoksinnassa. Asunnon pohjaratkaisu on uusi ja et pimeässä löydä kylpyhuoneen valokatkaisijaa: vanhassa asunnossa se oli oikealla ja nyt mokoma sijaitsee vasemmalla.
Lannistunutta mieltä paransi onneksi pakettiautolla toteutettu ruokakauppahamstraus Kuopion Lidlistä, jossa ei muutoin tule käytyä sen hankalan sijainnin takia. Enpä ole aiemmin ollut yhtä onnellinen paistopisteen leivästä.



Muuttopäivän jälkeen pakkausurakka muuttui armottomaksi laatikoiden purkamiseksi. Kuten edellisessäkin muutossa, myös nyt olimme tilanneet Niemeltä laatikoiden noudon parin päivän päähän, joten materia oli saatava edes jonkinlaiseen järjestykseen nopealla aikataululla. Yhteensä 45 laatikon sisältö löysi noiden kahden päivän aikana paikkansa, mutta loput viisi laatikkoa sisältöineen kaadettiin noutopäivänä vain paniikissa parvekkeen lattialle. Saatiinpahan palautettua laatikot tyhjinä...
Motivaatio uuden kodin laittamiseen oli kova, sillä reilun viikon kuluessa oli minun määrä matkustaa kesäksi Helsinkiin kesätöihin. Kotiutumisaikaa uuteen asuntoon jäi siis verrattain vähän ja nyt kun tätä postausta täältä Helsingistä käsin kirjoitan, en voi uutta asuntoa vielä ihan kodiksi kutsua. Onneksi jonkin verran jäi tauluja sun muita sisustusjuttuja asentamatta ennen töihin lähtöä, joten pientä pesänrakennusta voi jatkaa sitten elokuussa koulunpenkille palatessa...:) 

Summa summarum: lääkiksen neljännen vuoden lopetus oli niin sanotusti elämäntäyteinen. Työoikeuksia jännitettiin viimeiseen saakka, mutta onneksi psykiatrian tentti meni kuin menikin läpi ja meikäläisen nimi ilmestyi Valviran JulkiTerhikkiin viikkoa ennen kesätöiden alkua!
Nyt, kun tätä kirjoitan on 1,5 kuukautta ensimmäisiä lääkärin töitä takana ja kesä puolivälissä. Laaja postaus ensifiiliksistä on jo työn alla, joten lisää luettavaa tulossa pian <3


***
-E


lauantai 10. huhtikuuta 2021

Etäseminaareja ja laskettelua Himoksessa

 

Selkää särkee ja silmät vaipuvat kiinni. Nousen peiton alta, nappaan läppärin kantoon ja kävelen kylpyhuoneeseen purkamaan pyykkejä narulle samalla, kun kirurgian etäseminaarissa käydään läpi kilpirauhasen liikatoiminnan hoitoketjua. Pyykit hoidettu, mitäs seuraavaksi? Saan juuri tyhjennettyä astianpesukoneen, kun aihe vaihtuu kilpirauhaskarsinoomaan. Tästä en muistakaan asioita yhtä hyvin, joten linnoittaudun vartiksi keittiönpöydän ääreen kirjoittamaan intensiivisesti muistiinpanoja OneNoteen luentoaiheesta. Vartin jälkeen alkaa silmä taas painaa ja kaadan kupin kahvia sekä teen parit burpeet keittiön lattialla. Väsyttää. Tajuan tuijottaneeni ikkunasta ulos useemman minuutin sisäistämättä oikeastaan mitään kuulemaani, kun yhtäkkiä luennoitsija kysyy summa mutikassa yhden kurssilaisemme mielipidettä seminaarissa käsiteltyyn aiheeseen. Hän olisi ihan yhtä hyvin voinut sanoa minun nimeni, joten hermostuneesti vedän ulkoista mikrofonia enemmän käden ulottuville, valmiina tökättäväksi kiinni läppäriin ja kytkeäkseni Muten pois päältä. Syke on tavallista korkeammalla muutaman minuutin, mutta pelko omasta puheenvuorosta katoaa, kun esitelmöijä jatkaa seminaaria seuraavasta luentoaiheesta. Päädyn pelaamaan puhelimella Gardenscapesia, kunnes yhtäkkiä kello on 12, luennoitsija kiittää aamupäiväisestä ja sulkee Zoomin. Voi juku, se olisi sitten tunnin lounastauko. Lämmitämme mikrossa eilistä pastaa ja avaamme väsyneinä Netflixin. Hetken hengähdys ja yhdeltä jatkuu etäpäivä geriatrian etäseminaarilla. Tällaista on elämä seuraavat kolme viikkoa.



Jo kolme päivää LT4 seminaariviikkoja saa arvostuksen kohoamaan jokaista opiskelijaa kohtaan, joka on elänyt näin jo kokonaisen vuoden. Meillä kliinisen vaiheen opiskelijoilla on lääkiksessä ollut opetuksen suhteen nimittäin kaikki suht normaalilla toteutuksella lähes koko pandemian ajan. Psykiatrian oppiaineen blokkia lukuunottamatta on esimerkiksi meillä neljäs vuosi ollut käytännössä kokonaan lähiopetuksessa ja viikoittain on päässyt KYSille joko pienryhmäopetuksen tai esimerkiksi päivystysseurannan vuoksi.
Sen sijaan nyt helmikuun seminaariviikot koostuvat kirurgian, geriatrian sekä infektiosairauksien etäseminaareista (7 tuntia päivässä), joista kahdesta jälkimmäisestä pidetään erikseen tentit etäviikkojen päätteeksi. Keskittyä siis pitäisi, mutta kotona se tuntuu mahdottomalta. Päätämme siis hyödyntää etäjärjestelyä ja tehdä samoin kuin vuosi aiemmin lockdown-aikanakin: matkustamme Keski-Suomeen viettämään etäviikot luonnon keskelle.



Viikonloppu koittaa ja parin päivän irtiotto etäluennoista on enemmän kuin tervetullut. Päätämme juhlistaa moista vapautta laskettelupäivällä Himoksessa. Ja siis, öh, tässä kohtaa lienee hyvä mainita, ettei meikäläinen ole käytännössä koskaan hiihtänyt. Olen kyllä ollut suksien päällä. Kerran. Kymmenvuotiaana. Isäni yritti tuolloin urheasti opettaa tytärtään noin tunnin ajan hiihtämään, mutta temperamenttinen sisupussi kun olen (varsinkin, kun jokin asia ei onnistu heti ensiyrittämällä), paiskasin tietenkin sukset vihaisesti pusikkoon ja kävelin takaisin sisälle vannoen, etten hiihdä enää koskaan. Enkä ole hiihtänytkään - ennen tätä päivää...




Sanotaanko että lähellä kävi, ettei sukset lentänyt pusikkoon tälläkin kertaa... Mutta toisin kuin 15 vuotta sitten, nyt jaksoin yrittää aina vain uudestaan, kunnes onnistumisen tunteita alkoi kertyä yksi toisensa perään. Kahden kaakaotauon jälkeen uskaltauduin jo pariin otteeseen Länsi-Himoksen siniseen mäkeenkin ja laskuista toisen selvisin rinteen juurelle asti jopa kaatumatta! En voisi olla kyllä yhtään ylpeämpi yhden päivän kehityskaaresta. Ja kaiken kukkuraksi homma oli ihan kivaakin, jos ei huomioida mäkeä laskiessa jatkuvasti rinnassa kytevää kuolemanpelkoa...
Nilkat ja polvet väsyneinä kaikesta tasapainoiluista ja jarruttelusta kehtasin siis lopettaa muutaman tunnin kestäneen laskettelupäivän lopulta huipulle (ei kirjaimellisesti). Ensi talvena uudestaan. Tai viimeistään taas 15 vuoden päästä.




Loput seminaariviikot sujuivat jaksamisen ja keskittymisen suhteen jo paljon paremmin, kuin mitä Kuopiossa oli alkuun etäopiskelu antanut ymmärtää. Luentotauot sisälsivät nyt päivittäin ulkoilua tavalla tai toisella kirpeässä pakkasessa, mikä vaikutti heti positiivisesti jaksamiseen. Eihän se tietenkään kaupunkiasunnossakaan olisi mahdotonta toteuttaa, mutta jos nyt rehellisiä ollaan niin ulos lähteminen korttelia kiertämään ihan vain ulkoilun vuoksi on niin paljon vaikeampaa, kuin jos lähtisi ulos jostakin syystä (esimerkiksi ulkoiluttamaan koiraa). Joku voi tietenkin ajatella laiskuudeksi tämän myöntämisen ääneen, mutta uskon siellä olevan paljon muitakin saman ongelman kanssa kamppailevia. 
(Parastahan tässä asian esille tuonnissa on, että ratkaisu ongelmaan on sinne korttelia kiertämään lähteminen, heh...)
Loppukevät jatkuukin sitten omalta osaltani etänä, kun maaliskuun alussa alkaa psykiatrian blokki. Muutakin pikkukivaa on tosin luvassa, mutta kerron niistä lisää tulevissa blogipostauksissa. Kiireinen kevät siis näillä näkymin jatkuu päättyen toivottavasti LT4 työkynnyksen täyttymiseen...:)


****

-E