LT4: Psykiatriaa, seinänmaalausta ja muutto uuteen kotiin!

 

Lääkiksen neljännen vuoden päätti minulla ja muulla B-ryhmällä psykiatrian blokki, joka (toisin kuin edeltäjänsä fysiatria, kirurgia, neurologia) pidettiin käytännössä kokonaan etänä. Helmi- ja maaliskuun aikana etänä pidetyt seminaariviikot olivat toisin sanoen pelkkää lämmittelyä verrattuna loppukevään sohvalla istumiseen. Päivät kuluivat pitkälti klo 9-12 Zoomissa näyttöä tuijottaen sekä erilaisia psykiatrisia tiloja ihmetellen ja loppupäivä seuraavan päivän tautitiloihin perehtyen. Erilaiset psykoosisairaudet, mielialahäiriöt sekä niiden hoitomahdollisuudet tulivatkin noiden viikkojen tutuiksi. Opittuja taitoja pääsi lopuksi testaamaan myös käytännössä hajautusviikolla Joensuussa huhtikuun lopussa! 

Jos koulun suhteen alkoi ilmetä pientä kisaväsymystä pikkuhiljaa horisontissa häämöttävän kesäloman lähestyessä, ei sen ulkopuolella tapahtuvat muut elämänmuutokset liioin helpottaneet asiaa... Meillä kävi nimittäin sellainen takaisku asumisratkaisujen suhteen, että vuokranantajamme joutui melko lyhyellä varoitusajalla irtisanomaan sopimuksemme Kuopion keskustan kaksiosta. Eipä siinä auttanut muu kuin mieli hieman maassa avata Vuokraoven nettisivut ja lähteä etsimään Kuopiosta uutta kaksiota opiskelujemme loppuajaksi. Onni onnettomuudessa sellainen löytyi varsin nopeasti ja eipä aikaakaan, kun uusi vuokrasopimus oli jo allekirjoitettu!

Asunnon vaihtaminen muusta kuin omasta tahdosta oli kuitenkin sen verran harmillinen käänne, että halusimme uudesta asunnosta tehdä mahdollisimman paljon itsemme näköisen, jotta siinä aidosti viihtyisi loput Kuopiossa vietettävistä opiskeluvuosista. Olimme keskenämme miettineet, kuinka mahtavaa olisi maalata yksi asunnon seinistä tehostevärillä. Mutta koska olemme asunnossa vuokralla, olimme melko skeptisiä tällaisen ehdotuksen menevän läpi vuokranantajallemme. Päätimme kuitenkin kysyä ja onneksi niin, sillä saimme kuin saimmekin maalausluvan!

Värisävyksi halusimme vihreään sävyyn taittavaa vaaleanharmaata ja pohdimme pitkään kahden sävyn väliltä: Tikkurilan Serpentiini sekä Flanelli. Näistä jälkimmäinen näytti kuitenkin värikartan perusteella paremmalta hieman varjoisalla seinällämme, sillä valotuksen kanssa tuo Serpentiini olisi tehnyt seinästä (ja siten myös huoneesta) aivan liian tumman. Päädyimme siis sävyyn Flanelli ja maalin kiiltoasteeksi olohuoneeseen sopivan himmeän.

Tikkurilan Serpentiini (oikealla) olisi ollut kyseiselle seinälle liian tumma.

Itse maalaushommien suhteen olimme kummatkin amatöörejäkin alempana raksamiesten hierarkiassa. Käytännössä tämä arvonimi tarkoitti sitä, että marssimme sormet suussa K-rautaan ja sanoimme ensimmäiselle vastaantulevalle myyjälle "Hei! Olemme maalaamassa seinää. Mitä kaikkea tarvitsemme?". 

Vastoin kaikkia odotuksia tämä paljastuikin aivan pettämättömäksi taktiikaksi. Meille osoitettiin kaikki tarvittava pensseleistä suojapaperiin ja maalarinteippiin, eikä meidän tarvinnut muuta kuin avata Youtuben ohjevideo "näin maalaat seinän". 

Maalausprosessi vei kokonaisuudessaan kaksi päivää ja käytännössä noin yhdeksän työtuntia. Ensimmäisenä päivänä lähinnä rajasimme maalattavaa seinää ympäröivät pinnat (muut seinät, katto, pistorasiat, lämpöpatteri...) suojapaperilla ja maalarinteipillä, sekä pesimme kohdeseinän seinäpesuaineella. 

Seuraavana päivänä puimmekin jo ylle pisimpään päivänvalolta piilossa olleet vaatteet, avasimme maalipurkin kannen ja rupesimme maalaushommiin. Ensimmäinen kerros Flanellia oli levitetty seinälle reilussa 30 minuutissa. Tämän jälkeen pyöritimme kilpaa peukaloita ja selasimme puhelimia noin 1,5 tunnin ajan, jonka jälkeen maalasimme toisen kerroksen. Poistimme rajausteipit lähes välittömästi kun toinen maalikerros oli levitetty, jotta teipit eivät ehtisi kuivua maalin mukana seinään kiinni. 

Siinä vaiheessa, kun olimme siivonneet maalausvälineet ja suojapaperit lattialta pois, näytti lopputulos jo todella hyvältä. 

Pari päivää maalausprojektin jälkeen saapuivat nuo tutun punaiset Niemen muuttolaatikot vanhalle asunnollemme vain päivää ennen vappuaattoa. Niemen sivuilla olevan ohjeistuksen mukaan laatikoita kannattaa tilata yhtä monta, kuin muutettavassa asunnossa on neliöitä. Vanhassa asunnossamme niitä oli 68. Ja ei, me emme tilanneet 68 laatikkoa. Tilasimme viisikymmentä ja nekin täyttivät kaikki nurkat niin tehokkaasti, että vappusimalla jouduttiin skoolaamaan laatikoiden muodostaman kapean käytävän varrella.

Vappu toikin tervetulleen hengähdystauon ympärillä tapahtuvan elämänmuutoksen keskelle, kun parin päivän ajaksi sai pitkästä aikaa vetää päälle opiskelijahaalarit sekä pistää päähän YO-lakki. Unohtamatta tietenkään mahdollisuutta viettää aikaa kaveriporukan kesken. Muuttopakkailujen jatkuminen 2.5. pienessä päänsäryssä toimi myös hyvänä loppubuustina ennen muuttopäivää...

Viimeiset muuttopakkailutko sujuisivat muka pelkästään pakatessa? Ehei, sehän nyt olisi liian helppoa. Tosisuorittaja tenttii kevään viimeiset tentit siinä samalla!

Psykiatrian blokin lopputentti ajoittui juuri muuttoamme edeltävälle päivälle, joten viimeiset valmistautumiset tuli rytmittää pakkailujen kanssa ristiin: "lue tunti, pakkaa tunti. Toista niin kauan, että nukahdat pystyyn". Stressitasot olivat korkealla, sitä ei käy kiistäminen, mutta tehokasta moinen työmäärän rytmitys todella oli! Kaikki sujuu myös nopeammin pieni tuli häntäluun alla.

Muuttopäivä koitti ja aamu alkoi 1,5 vuoden takaa tutulla tavalla eli KuoLOn pakun noutamisella yliopiston parkkipaikalta. Aamupäivästä hoidettiin pakun kanssa sellaisia asioita kuin parin Torista ostetun huonekalun noutaminen sekä pakollinen muuttopäivän Ikea-reissu. Iltapäivästä sitten starttasi itse muutto. Itse toimin uudella asunnolla vastaanottavana päänä lempihommassani eli käskyttämässä muita sekä ohjaamassa laatikoita ja huonekaluja oikeille paikoilleen. Auttamassa oli aimo liuta kavereita ja muutto olikin sen myötä jo parissa tunnissa hoidettu. Urakan jälkeen tilattiin porukalla pizzat, skoolattiin kokiksella uudelle kämpälle ja stressattiin yhdessä pian alkavia kesätöitä. Iltaan mennessä jäimmekin sitten kahdestaan keskelle uusia tuntemattomia neliöitä etsimään petivaatteita sun muita välttämättömyyksiä.

 Ensimmäinen yö uudessa asunnossa on aina yhtä ankea. Koko elämä on vielä laatikoissa, joiden sijainnista et ole sataprosenttisen varma ja koko kroppa niin väsynyt niiden nostelemisesta, ettet jaksa edes yrittää etsiä laatikoista niitä oikeita. Valoa ei vielä ole asennettu, joten illan pimetessä olet riippuvainen siitä yhdestä pöytälampusta, jonka sait ohimennen kiinnitettyä pistorasiaan muuton tuoksinnassa. Asunnon pohjaratkaisu on uusi ja et pimeässä löydä kylpyhuoneen valokatkaisijaa: vanhassa asunnossa se oli oikealla ja nyt mokoma sijaitsee vasemmalla.

Lannistunutta mieltä paransi onneksi pakettiautolla toteutettu ruokakauppahamstraus Kuopion Lidlistä, jossa ei muutoin tule käytyä sen hankalan sijainnin takia. Enpä ole aiemmin ollut yhtä onnellinen paistopisteen leivästä.

Muuttopäivän jälkeen pakkausurakka muuttui armottomaksi laatikoiden purkamiseksi. Kuten edellisessäkin muutossa, myös nyt olimme tilanneet Niemeltä laatikoiden noudon parin päivän päähän, joten materia oli saatava edes jonkinlaiseen järjestykseen nopealla aikataululla. Yhteensä 45 laatikon sisältö löysi noiden kahden päivän aikana paikkansa, mutta loput viisi laatikkoa sisältöineen kaadettiin noutopäivänä vain paniikissa parvekkeen lattialle. Saatiinpahan palautettua laatikot tyhjinä...

Motivaatio uuden kodin laittamiseen oli kova, sillä reilun viikon kuluessa oli minun määrä matkustaa kesäksi Helsinkiin kesätöihin. Kotiutumisaikaa uuteen asuntoon jäi siis verrattain vähän ja nyt kun tätä postausta täältä Helsingistä käsin kirjoitan, en voi uutta asuntoa vielä ihan kodiksi kutsua. Onneksi jonkin verran jäi tauluja sun muita sisustusjuttuja asentamatta ennen töihin lähtöä, joten pientä pesänrakennusta voi jatkaa sitten elokuussa koulunpenkille palatessa...:) 

Summa summarum: lääkiksen neljännen vuoden lopetus oli niin sanotusti elämäntäyteinen. Työoikeuksia jännitettiin viimeiseen saakka, mutta onneksi psykiatrian tentti meni kuin menikin läpi ja meikäläisen nimi ilmestyi Valviran JulkiTerhikkiin viikkoa ennen kesätöiden alkua!

Nyt, kun tätä kirjoitan on 1,5 kuukautta ensimmäisiä lääkärin töitä takana ja kesä puolivälissä. Laaja postaus ensifiiliksistä on jo työn alla, joten lisää luettavaa tulossa pian <3

***

-E

Read more

Etäseminaareja ja laskettelua Himoksessa

 

Selkää särkee ja silmät vaipuvat kiinni. Nousen peiton alta, nappaan läppärin kantoon ja kävelen kylpyhuoneeseen purkamaan pyykkejä narulle samalla, kun kirurgian etäseminaarissa käydään läpi kilpirauhasen liikatoiminnan hoitoketjua. Pyykit hoidettu, mitäs seuraavaksi? Saan juuri tyhjennettyä astianpesukoneen, kun aihe vaihtuu kilpirauhaskarsinoomaan. Tästä en muistakaan asioita yhtä hyvin, joten linnoittaudun vartiksi keittiönpöydän ääreen kirjoittamaan intensiivisesti muistiinpanoja OneNoteen luentoaiheesta. Vartin jälkeen alkaa silmä taas painaa ja kaadan kupin kahvia sekä teen parit burpeet keittiön lattialla. Väsyttää. Tajuan tuijottaneeni ikkunasta ulos useemman minuutin sisäistämättä oikeastaan mitään kuulemaani, kun yhtäkkiä luennoitsija kysyy summa mutikassa yhden kurssilaisemme mielipidettä seminaarissa käsiteltyyn aiheeseen. Hän olisi ihan yhtä hyvin voinut sanoa minun nimeni, joten hermostuneesti vedän ulkoista mikrofonia enemmän käden ulottuville, valmiina tökättäväksi kiinni läppäriin ja kytkeäkseni Muten pois päältä. Syke on tavallista korkeammalla muutaman minuutin, mutta pelko omasta puheenvuorosta katoaa, kun esitelmöijä jatkaa seminaaria seuraavasta luentoaiheesta. Päädyn pelaamaan puhelimella Gardenscapesia, kunnes yhtäkkiä kello on 12, luennoitsija kiittää aamupäiväisestä ja sulkee Zoomin. Voi juku, se olisi sitten tunnin lounastauko. Lämmitämme mikrossa eilistä pastaa ja avaamme väsyneinä Netflixin. Hetken hengähdys ja yhdeltä jatkuu etäpäivä geriatrian etäseminaarilla. Tällaista on elämä seuraavat kolme viikkoa.

Jo kolme päivää LT4 seminaariviikkoja saa arvostuksen kohoamaan jokaista opiskelijaa kohtaan, joka on elänyt näin jo kokonaisen vuoden. Meillä kliinisen vaiheen opiskelijoilla on lääkiksessä ollut opetuksen suhteen nimittäin kaikki suht normaalilla toteutuksella lähes koko pandemian ajan. Psykiatrian oppiaineen blokkia lukuunottamatta on esimerkiksi meillä neljäs vuosi ollut käytännössä kokonaan lähiopetuksessa ja viikoittain on päässyt KYSille joko pienryhmäopetuksen tai esimerkiksi päivystysseurannan vuoksi.

Sen sijaan nyt helmikuun seminaariviikot koostuvat kirurgian, geriatrian sekä infektiosairauksien etäseminaareista (7 tuntia päivässä), joista kahdesta jälkimmäisestä pidetään erikseen tentit etäviikkojen päätteeksi. Keskittyä siis pitäisi, mutta kotona se tuntuu mahdottomalta. Päätämme siis hyödyntää etäjärjestelyä ja tehdä samoin kuin vuosi aiemmin lockdown-aikanakin: matkustamme Keski-Suomeen viettämään etäviikot luonnon keskelle.

Viikonloppu koittaa ja parin päivän irtiotto etäluennoista on enemmän kuin tervetullut. Päätämme juhlistaa moista vapautta laskettelupäivällä Himoksessa. Ja siis, öh, tässä kohtaa lienee hyvä mainita, ettei meikäläinen ole käytännössä koskaan hiihtänyt. Olen kyllä ollut suksien päällä. Kerran. Kymmenvuotiaana. Isäni yritti tuolloin urheasti opettaa tytärtään noin tunnin ajan hiihtämään, mutta temperamenttinen sisupussi kun olen (varsinkin, kun jokin asia ei onnistu heti ensiyrittämällä), paiskasin tietenkin sukset vihaisesti pusikkoon ja kävelin takaisin sisälle vannoen, etten hiihdä enää koskaan. Enkä ole hiihtänytkään - ennen tätä päivää...

Sanotaanko että lähellä kävi, ettei sukset lentänyt pusikkoon tälläkin kertaa... Mutta toisin kuin 15 vuotta sitten, nyt jaksoin yrittää aina vain uudestaan, kunnes onnistumisen tunteita alkoi kertyä yksi toisensa perään. Kahden kaakaotauon jälkeen uskaltauduin jo pariin otteeseen Länsi-Himoksen siniseen mäkeenkin ja laskuista toisen selvisin rinteen juurelle asti jopa kaatumatta! En voisi olla kyllä yhtään ylpeämpi yhden päivän kehityskaaresta. Ja kaiken kukkuraksi homma oli ihan kivaakin, jos ei huomioida mäkeä laskiessa jatkuvasti rinnassa kytevää kuolemanpelkoa...

Nilkat ja polvet väsyneinä kaikesta tasapainoiluista ja jarruttelusta kehtasin siis lopettaa muutaman tunnin kestäneen laskettelupäivän lopulta huipulle (ei kirjaimellisesti). Ensi talvena uudestaan. Tai viimeistään taas 15 vuoden päästä.

Loput seminaariviikot sujuivat jaksamisen ja keskittymisen suhteen jo paljon paremmin, kuin mitä Kuopiossa oli alkuun etäopiskelu antanut ymmärtää. Luentotauot sisälsivät nyt päivittäin ulkoilua tavalla tai toisella kirpeässä pakkasessa, mikä vaikutti heti positiivisesti jaksamiseen. Eihän se tietenkään kaupunkiasunnossakaan olisi mahdotonta toteuttaa, mutta jos nyt rehellisiä ollaan niin ulos lähteminen korttelia kiertämään ihan vain ulkoilun vuoksi on niin paljon vaikeampaa, kuin jos lähtisi ulos jostakin syystä (esimerkiksi ulkoiluttamaan koiraa). Joku voi tietenkin ajatella laiskuudeksi tämän myöntämisen ääneen, mutta uskon siellä olevan paljon muitakin saman ongelman kanssa kamppailevia. 

(Parastahan tässä asian esille tuonnissa on, että ratkaisu ongelmaan on sinne korttelia kiertämään lähteminen, heh...)

Loppukevät jatkuukin sitten omalta osaltani etänä, kun maaliskuun alussa alkaa psykiatrian blokki. Muutakin pikkukivaa on tosin luvassa, mutta kerron niistä lisää tulevissa blogipostauksissa. Kiireinen kevät siis näillä näkymin jatkuu päättyen toivottavasti LT4 työkynnyksen täyttymiseen...:)

****

-E

Read more

LT4: Neurologiaa ja talvipakkasia

 

Kuluneen kevään kiireisyydestä kertonee paljon jo se, että kirjoitan alkukevään tapahtumista vasta nyt huhtikuussa pääsiäislomalla. Niin kivaa, kuin näiden postausten tekeminen aina onkin, ei luovuus tekstin tuottamiseen oikein tunnu lähtevän koulustressin ja muiden kiireiden painaessa päälle. Kuvia sen sijaan olen räpsinyt senkin edestä pitkin talvea ja alkukevättä, joten tarjolla olisikin nyt erittäin kuvarikas talvipostaus! Palataanpa siis tammikuuhun ja joululomilta paluuseen...:)

Tammikuu alkoi neurologian ja neurokirurgian blokilla. Viiden viikon aikana tuli melko tutuiksi erilaiset muistisairaudet ja niiden jatkoselvittelyt, parkinsonismi, polyneuropatiat, aivoinfarktit ja niiden akuuttihoito, aivokasvaimet sekä epilepsiatyypit. 

Neurokirurgian kurssin yhteydessä pääsimme myös seuraamaan aivoleikkausta sekä harjoittelemaan sorminäppäryyttä ja vakaata kättä mikrokirurgian pienopetuksessa. Harkka oli ehdottomasti yksi lääkiksen mielenkiintoisimmista opetuksista: mikrokirurgian keskuksen opetustila oli jaettu noin kymmeneen pienrastiin, jossa pääsi kussakin harjoittelemaan erilaisten mikrokirurgisten instrumenttien käsittelyä aina viinirypäleen kuorimisesta haavan ompelemiseen. Yhdellä rastilla oli myös tarkoitus pujotella langanpätkä mikrokirurgisia instrumentteja käyttäen 12 neulansilmän läpi tavoiteajassa. Alkuun tämä tuntui ihan mahdottomalta tehtävältä, mutta kuin ihmeen kaupalla opetuksen loppua kohti sekin alkoi sujua. Tuleva neurokirurgi kiittää ja kuittaa (ei oikeasti).

"Esiintyykö nystagmusta eli silmävärvettä?" Erityisesti huimausoireeseen liittyvän silmien horisontaalisen nykinän, nystagmuksen, pystyy vastaanottotilanteessa havaitsemaan parhaiten silmiä suurentavilla laseilla.

Voila! Lanka kaikista neulansilmistä läpi!

Koin neurologian kurssin valtavan mielenkiintoiseksi ja mitä enemmän erikoisalaa opiskeli, sitä vahvemmin tunsi osaavansa siitä kovin vähän. Neurologiset vaivat kun osaavat olla paikoin todella monimutkaisia ja koska jo neuroanatomian kertaamiseen olisi varmaan kaivannut oman viisiviikkoisen kurssinsa (fuksivuonna käydyt anatomian kurssit ei yllättävä kyllä pysy muistissa kolmea vuotta, vaikka kuinka haluaisikin), tuntui kliinisen neurologian kurssi jäävän vain pintaraapaisuksi sen tautitiloja ajatellen. Onneksi ainakin Kuopion lääkis tarjoaa vielä kuudennella vuosikurssilla yhden akuuttineurologian vapaavalintaisen lisäkurssin, jossa pääsisi verestämään neurologisen diagnostiikan taitoja KYSin päivystyksessä. Täytyy sitten aikanaan olla kutosen alussa valmiusasemissa, kun kurssi-ilmoittautumiset lukuvuodelle 2022-23 avautuvat. Ne, joilla ollut aikanaan (jossain Helsingin?) lukiossa käytössä Wilma, muistavat varmaan hyvin kymmenen sekunnin kilpajuoksun kurssi-ilmoittautumisten yhteydessä. Oh those flashbacks just keep coming...

Opiskelun vastapainoksi tarvitsee tietenkin kunnon liikuntaa ja sitähän minä tykkään harrastaa. Olen käynyt tasaisesti 3-5 kertaa viikossa Crossfit Kuopion treeneillä, mutta tänä talvena innostuin myös (ehkä hieman masokistisesti) pakkaskelien juoksulenkeistä. Kylmimpänä päivänä, jona lähdin havittelemaan kymmenen kilometrin matkaa taisi mittari näyttää 25 pakkasasteen lukemia. Totaalista kidutusta alusta loppuun, sanon minä, vaikka lenkkejä useamman alkutalvesta teinkin. Noissa lukemissa kun pakkasilman hengittäminenkin tekee pahaa ja kaulurin asettaminen silmien tasalle aikaansaa kaulurin kuolaantumisen märäksi uloshengitysilman vaikutuksesta. Pukeutuminen talviurheilua varten on mulla myös edelleen todella vaikeaa: palelen helposti, mutta kerrastojen latominen takin alle tuntuu toisaalta johtavan vain usean merinopaidan vettymiseen hiestä ja loppulenkistä märät vaatteet alkavatkin päästää kylmää läpi fyysisestä aktiivisuudesta huolimatta. On se talviurheilu kivaa...:)

Ulkohousuista ja termotrikoista huolimatta erityisesti reidet tykkäävät paleltua aina tunnin ulkoilun seurauksena, mutta onneksi lämmin suihku pelastaa! Suosituksia hyvistä housuista talvijuoksuun otetaan mielellään silti vastaan...

Jos joku miettii Kuopioon hakemista opiskelujen perässä, voi "kunnolliset talviaktiviteetit" lisätä kyllä suoraan plussat-sarakkeen alle. Talvisin avautuu nimittäin Kuopion satamaan Kallaveden järven jäälle luistelubaana, jossa riittää luonnonjään luistelureittejä parista kilometristä aina 12,5 kilometriin saakka! Reitit ovat käsittääkseni ainakin vielä näin vuonna 2021 ainoa laatuaan Suomessa, joten luistelu siellä on jo itsessään kokemus. Kävimme itsekin testaamassa jäät ensimmäistä kertaa helmikuun aikana ja pakko sanoa, että ihan harmittaa ettei tullut käytyä radoilla aiempina Kuopio-vuosinani. Vaikka satamasta vuokratut retkiluistimet eivät olleetkaan helpoimmat luistella, lähtisin omilla luistimilla ehdottomasti ensi talvena revanssikierrokselle...! Iso suositus siis Kuopion luonnonjäille.

Toinen suositus käsittää Pohjois-Savon sydämen ja tunnetun maamerkin, nimittäin Puijon tornin. Jos ei muuta, niin puolen tunnin ylöskapuaminen käy mukavasti palauttavasta treenistä hapottavan jalkapäivän jälkeen ja viimeistään ylhäällä tornikahvilassa nautittu keittolounas ja kahvi talvinäköalalla korvaavat paikalle raahautumisesta aiheutuneen järkytyksen.

Talvinen Kuopio on kyllä parasta. Ja näin huhtikuussa tätä postausta kirjoittaessa voin todeta sen olevan myös todella pitkä: ulkona sataa lunta nimittäin tälläkin hetkellä. Toivoa sopii, että vapuksi edes lämpenisi hieman, sillä buranahaalarini kaipaisisivat kovasti ulkoilutusta kevätpiknikin muodossa...

***

-E

Read more