Osa varmasti muistaa heikkouksiani avaavan postauksen Pyörtyilevä kirurgi kolmen vuoden takaa fuksivuodeltani. Siinä kerroin nimittäin hieman ehkä jopa vaietusta asiasta eli lääkisopiskelijan pyörtymisestä dissektioiden yhteydessä sekä valotin hieman taustoja tilanteen äitymiseen.
Tarkennuksena nyt ennen tarinan jatkumista, että tilanne tapahtui nimenomaan sian polven avauksessa, eikä koko ihmisruumista käsittävissä dissektioissa (siltä varalta, että sana dissekointi mielletään väärin ainoastaan ihmistä koskevaksi).
 |
| Sian kanssa yhteistyö jatkui myös LT4:lla elokuussa kirurgian ompeluharkan muodossa! |
Polvi nivelenä jännitti mua fuksivuonna tulevia opintoja ajatellen ihan valtavasti. Erityisesti tuon itsenikin yllättäneen reaktion jälkeen. Miten ikinä tulisin selviämään patellarefleksin testaamisesta polvivammojen diagnostiikasta puhumattakaan? Vastauksen näihin mietteisiin antoi lääkiksen neljän vuosikurssi ja ortopedian opintokokonaisuus.
Meillä kuuluu nimittäin kyseisen kurssin suoritusvaatimuksiin yhden tekonivelleikkauksen seuranta KYSillä: joko lonkan tai polven tekonivelen asennus. Ja ai että! Arvatkaa vain kumpi nivel osui omalle seurannalleni. Kyllä vain, polvihan se sieltä.
En tiennyt etukäteen, kumpaa niveltä leikkaus koski. Se selvisi mulle vasta siinä vaiheessa, kun anestesiayksikkö oli hoitanut oman osuutensa ja hoitajat alkoivat asettaa leikattava jalkaa oikeaoppiseen leikkausasentoon. Tunsin heti sykkeeni nousevan ja hengittelin maskini takana pakotetun rauhallisesti. Kyllä tämä tästä. Aion vain seurata leikkausta etäältä. Siinä vaiheessa leikkaava ortopedi astuu saliin ja kysyy, haluanko avustaa leikkauksessa. Ajattelen kauhuissani En, mutta ääneen sanon "Joo, miksipä ei. Oppiipahan enemmän läheltä seuraamalla."
Yleensä sanoisin, että aina täytyy uskaltaa sanoa ei. Tällä kertaa olen kuitenkin iloinen, etten uskaltanut. Sen jälkeen, kun hoitaja oli auttanut päälleni steriilit leikkausvaatteet sekä leikkauskypärän, asetuin assarin paikalle toiselle puolelle polvea ja vastapäätä leikkaavaa ortopediä. En ollut maininnut sanallakaan tilanteen jännittävyyttä, mutta silti minua ohjeistettiin useampaan kertaan mainita heti, jos alkaa yhtään heikottaa tai pyörryttää. Jännitykseni mahdollista odottamatonta reaktiota kohtaan helpottui tästä ohjeistuksesta heti.
Leikkaus alkoi ja kesti vajaan tunnin. Tein kaikki, mitä ortopedi ohjeisti niin hyvin ja varmoin käsin, kuin osasin. Tunnustelin pariinkin kertaan oloani itseään tuulettavan kypärän sisällä, josko mua heikottaisi tai huimaisi, mutta en saanut yhtäkään vastaavanlaista tuntemusta kiinni. Sen sijaan koin koko polven leikkaustilanteen mielenkiintoisena, kiehtovana ja jännittävänä.
Operaation jälkeen ortopedi tarjosi mahdollisuutta avustaa myös seuraavassa leikkauksessa, mutta tällä kertaa uskaltauduin kieltäytyä tarjouksesta. Ihan niin huimapää en ole, että olisin lähtenyt uhmaamaan tätä yhtä onnistumista revanssikierroksella.
Huhhuh. Kai se vain on todettava, että ihan huomaamatta on kuljettu jo aikamoinen matka tämänkin projektin osalta. En voisi olla ylpeämpi tai iloisempi tästä kokemuksesta.
***
-E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti