Pyörtyilevä kirurgi

Heräsin tänä aamuna poikkeuksellisen väsyneenä, sillä olin edellisenä iltana pyörinyt hermostuneena monta tuntia sängyssä pystymättä kuitenkaan nukkumaan. Tänään oli nimittäin tiedossa fuksivuoteni ja myös koko lääkisputkeni ensimmäinen dissekoiminen ja kohteena siellä alaraajan yhteydestä tuttu kaveri. Nimittäin polvi. 

Kaikki meikäläiselle läheiset ihmiset tietävät, kuinka herkkä kehonalue polvi mulle on. Joitakin vuosia aiemmin, kun tanssin vielä tosi aktiivisesti, oli polviini kehittynyt mitä todennäköisimmin jonkin sortin rasitusvamma, sillä ne kipuilivat silloin todella paljon. En tuohon aikaan kestänyt polviini koskettavan lainkaan, enkä kivun aiheuttaman pelon psykologian seurauksena pystynyt myöskään koskemaan muiden polviin, saati liioin edes katsoa muiden koskevan omia polviaan! Muuttaessani Turkuun vuonna 2014 ja tanssin jäädessä tuolloin tauolle rauhottuivat polvieni kipuilut, mutta edelleenkään en pystynyt antaa kenenkään koskea polviani. Tai koskea muiden polvia. Tai katsoa muiden koskevan omia polviaan. Eri nettilähteiden  antamien määritelmien perusteella mulle oli kehittynyt polviin liittyvä fobia. Ja nyt mä olin menossa leikkelemään niitä.

Astun dissektiosaliin ja puen labratakin päälle. Harkkatunti alkaa polven kliinisen tutkimisen harjoittelulla. Opiskelukaveri asettuu pöydälle makaamaan ja toinen tarttuu varmoin ottein tämän polvilumpiosta kiinni. Yritetään vetää sääriluuta poispäin polvesta. Työntää sitä kohti polvea. Liikkuuko? Ei liiku. Hyvä, ristisiteet ovat kunnossa. Tartutaan polven vastakkaisilta puolilta kiinni ja yritetään työntää reisiluuta ja sääriluuta eri suuntiin. Liikkuuko? Ei liiku. Hyvä, kollateraaliligamentit ovat kunnossa. Tartutaan polvilumpiosta uudelleen kiinni ja fleksoidaan ja ekstensoidaan polvea vuoron perään. Tuntuuko naksumista polvilumpion sivuilla? Ei. Hyvä, nivelkierukat ovat kunnossa. Voin pahoin. 

Seuraavaksi on aika ottaa teurastamolta saapuneet sian polvet esille ja homma aloitetaan skalpellin käytön esittelyllä. Vastuuopettaja viiltää sillä polvilumpion irti ja näyttää sen alta paljastuvaa nivelonteloa niin, että polven rakenteet narisee ja naksuu liitoksissaan. Tunnen, kuinka yhtäkkiä äänet alkavat vaimeta ympäriltäni ja näkökenttäni sumenee. Luulen hetken tilani johtuvan aamulla liian suuresta kahvimäärästä suhteessa juomaani vesilasiini ja kärsiväni siten nestehukasta. Kylmä hiki valuu ihoani pitkin, kun käyn hörppäämässä vähän vettä. Palaan takaisin opetuspöydän ääreen ja silloin se tapahtuu: näkökenttä sumenee ympäriltäni ihan täysin ja kuulen vain pitkää piippausta pääni sisältä. Otan tukea tiskipöydästä ja opettaja tulee taluttamaan minut tuolille istumaan. 

Hieman mustaa huumoria kehiin

En ole ikinä ollut verikammoinen. En ikinä ole pelännyt edes leikellä ruumiinosia luonnontiedelukioni bilsan tunneilla, kun oppitunnille tuotiin sydämiä ja silmämunia ihmisbiologian havainnollistamiseksi. Siis miksi juuri nyt, kun olen aloittanut lääkiksen? Koen hetken aikaa pientä henkistä tuskaa ajatellessani kirurgin haaveammattini murenevan aika-avaruuteen, mutta tulen siihen tulokseen, että pyörrytyksen on johduttava nimenomaan tuosta polvesta. Juttelen opettajan kanssa hieman harkkatunnin aikana tokenemiseni ohessa ja hän vakuuttaa reaktioni olevan aivan normaalia ja että noihin epämiellyttäviinkin leikkelytilanteisiin tottuu ajan kanssa. Päätän uskoa häntä. Lääkikseen tulevat opiskelijatkin ovat vain ihmisiä eivätkä kaikki opiskeluajan kokemukset ole välttämättä aluksi kaikkein helpoimpia käsitellä. Päätän pyrkiä pääsemään fobiastani eroon pala palalta, vauvan ensiaskelin. Seuraava mahdollisuus koittanee heti tammikuussa, kun leikkelypöydällä on sian polven sijaan ruumiinsa lääketieteelle testamentannut vainaja. I can do this. Sitä paitsi ainahan sitä voi opetella jonkin toisen tavan testata terveyskeskuksen vastaanotolla refleksin toimintaa, kuin kopauttaa polvea. Eiks niin...?

***

-E